Kello 5 aamulla lyötiin rumpuihin ja ne veneet, joiden oli lähdettävä Stanleyn mukana, kokoontuivat. Lady Alice nosti ylös ankkurin; tavaramytyt, lampaat, vuohet ja siipi-eläimet olivat jo asetetut paikoilleen. Upseeri seurasi Stanleyta hänen venheesensä; he pudistivat toisensa kättä ja jättivät toisensa Jumalan haltuun. Stanley tarttui peräsimeen ja Lady Alice riensi pitkin Victoria Nyanzan selkää. Amerikan tähdillä koristettu lippu nostettiin ja se levisi ylpeänä tuulessa. Upseeri huusi rannalla hurraata jäähyväisiksi. He liehuttivat viimeiset jäähyväiset nenäliinoillaan, ja erosivat toisestaan ikävöivin mielin, kulkeakseen kumpikin tuntemattomia vaiheita kohden.
Eräänä iltana laski Stanley rantaan eräässä lahdessa. Rannalla istui noin tusinan verta likaisiin vuohennahkoihin puettuja maan-asukkaita juomassa palmuviiniä kurpitsin kuorista. Stanley vedätti veneen ja kanootit kuivalle maalle. Safenin tervehdyksiin vastasivat maan-asukkaat aivan ystävällisesti ja kohteliaasti. Ollen itse jotensakin päissään palmuviinistä, tarjosivat he tulijoille vähäsen tätä Afrikan päiväntasaajan-seutujen jumaljuomaa. Matka oli ollut pitkä tänä päivänä, jonka vuoksi Stanley ja hänen väkensä olivat väsyneitä ja olivatkin he jo melkein ikävöineet niin virkistävää juomaa kuin heille tarjottiin. He ottivat siis vastaan maan-asukasten vierasvaraisen lahjan ja nauttivat sitä halukkaasti.
Aurinko meni nyt mailleen ja toivottiin toisilleen hyvää yötä. Keskiyön aikana heräsi Stanley kovasta rummuttamisesta. Hänen rauhattomaan kysymykseensä vastattiin kaikki olevan rauhallista, mutta lakkaamatta kuului kuitenkin tuo kamala rummuttaminen pimeässä yössä ja karkoitti kaiken makaamishalun. Kun Stanley aamulla nousi ylös, näki hän että heidät oli ympäröinyt 2-300 maanasukasta, kaikki sotatamineissa ja varustettuina keihäillä, joutsilla, nuolilla ja pitkäpäisillä aseilla, jotka näyttivät eteenleikkaajan-veitsiltä, jota paitsi he suojaksi kantoivat suuria ja pitkiä ruokokilpiä. Tämä maanasukas-joukko oli heistä ainoastaan kolmenkymmenen askeleen päässä ja tähysteli heitä värähtämättä hurjin silmäyksin.
Stanley näki niiden joukossa erään heimon vanhimmista, joka edellisenä päivänä oli tarjonnut hänelle juomista, ja Stanleyn selitettyä ei tulleensa heidän rannikoilleen vihamielisessä aikomuksessa, vaan levätäkseen ja ostaakseen ruokavaroja, sanoi tämä:
"Jos tahdotte jotain syömistä, niin lähetän minä vähäsen banaania tuonne saarelle, mutta täältä täytyy teidän lähteä, ettei kansa, joka tahtoo kanssanne tapella, ryhtyisi väkivaltaisuuksiin."
Stanley soudatti sitten eräälle edempänä olevalle saarelle, ja päällikkö lähetti lupauksensa mukaan kymmenen kimppua vereksiä banaania, jotka yhdeksi päiväksi riittivät väelle.
Senjälkeen lähti Stanley yksinään leirin takana olevaan tiheään viidakkoon. Hän tiesi ettei mikään vihollinen häiritsisi leiriä, sillä saari oli asumaton, ja oli niin harvinaista hänelle saada nauttia yksinäisyyttä ja hiljaisuutta häiritsemättömässä rauhassa. Vapaana siitä vakavuudesta ja totisuudesta, johon häntä pakotti hänen asemansa puolivillien ihmisten johtajana heidän näkyvissään, saavutti hän taas koko notkeutensa. Hän ryömi tietä sulkevien oksien alatse, tai hyppäsi kumoonkaatuneiden puunrankojen ylitse, tunkeutui läpitse, missä oli melkein mahdotonta päästä edemmäksi, lonkeroitsi ja viiletti käärmeen tavalla läpi toisiinsa kietoontuueiden pensaiden, sukelsi suuriin tiheihin lehdikkoihin ja taisteli hurjasti varjoavien köynnös- ja kärhikasvijoukkoja vastaan, jotka kasvit lukuisuutensa vuoksi olivat takkuuntuneet toisiinsa tiheäksi ryhmäksi.
Täältä tuli hän tasangolle, jossa maa vierti jyrkästi ylöspäin sekä kaikkialla oli korkeain puiden ynnä köynnöskasvien ja pensaiden peittämä. Kiivetessään vuoren rinnettä ylös oli hänellä runsaasti tukea valittavana; tässä oli tamarindipuu ja tuossa ihan vieressä silkkipumpulipuu; milloin riippui mimosan esiinpistävä oksa, milloin joku paksu köynnöskasvi, jotka tarjosivat apuansa koetuksissa päästä eteenpäin eli ylöspäin; nuoret ja hentoiset teakkipuut tahi taipuisa jasmiini mukasivat, kun hän tarttui niihin. Viimeinkin seisoi hän keihäskaislaa, ananaspuuta, kämmekkäisiä ja aloe-pensaita kasvavalla vuorenhuipulla. Tämä on paikka mistä silmä estämättä voi nähdä yhden Afrikan omituisimpia ja kauniimpia osia — kymmeniä neliöpenikulmia kauniita järvimaisemia — suuria aloja vuorenseiniä, joihin pistää viehättäviä, tuuheain banaanien puoleksi sulkemia lahtia kymmeniä neliöpenikulmia ruohoista ylänkömaata, missä kyliä ja banaanimetsiä on sirotettuna sekaisin. Siltä kukkulalta, jolla Stanley seisoi, voi hän nähdä toisen karjalauman toisen perästä ja joukon pieniä valkoisia ja mustia pilkkuja, jotka eivät voineet olla muuta kuin lammas- ja vuohilaumoja. Hän näki vaaleansiniset tulista nousevien savujen patsaat ja niiden ympärillä laihoja haamuja liikkumassa.
Mikä maa näillä on, näillä villeillä! Ja mikä määrätön järvi sitten! Jos höyrylaiva kyntäisi tätä järveä, eivätkö he silloin tulisi toistensa luo ystävinä! Koko maasta katoaisi villiys, maan-asukasten toimellisuus ja työvoima kiihtyisi, orjakaupan kirous lakkaisi ja kaikkiin maihin siinä ympärillä tunkeutuisi jalommat tunteet ja korkeampi ihmisellisyys. Mutta nyt on jokaisen käsi nostettu, toisen toista vastaan — murha asuu heidän sydämissään; villiys leimahtaa esiin heillä nähdessään matkustavaisen; merirosvous on oikeutettu ammatti, kansat useissa valtakunnissa käyvät ihan alastomina ja jokainen heimo, palavana kostonhimosta ja vihasta, pitää itsensä kaukana toisista.
Myöhään illalla astui Stanley maalle toisella saarella. Kun oli pilkkosen pimeä, osuivat he maalle ainoastaan siten että ohjasivat matkansa erästä roihuavaa tulta kohden, joka näkyi rannalla. Valo tuli tulesta, jonka kaksi miestä ja eräs poika olivat sytyttäneet. Nämä olivat kuivaamassa kaloja eräässä luolassa, jonka suu oli järvelle päin. Kalastajat kauhistuivat suuresti, mutta rauhoittuivat siitä ystävällisyydestä, mitä Stanley osoitti heille. Hän valmistautui sitten viettämään yötä perä-istuimen alla veneessä, mutta juuri kun hän oli maata panemaisillaan, sai hän kuulla maan-asukasten toruvan. Hän arvasi kohta että miehistö oli ruvennut anastamaan kalastajain saalista, jonka vuoksi hän juoksi ulos ja tuli juuri parhaiksi varjellakseen neekeriparkoja melkoisesta vahingosta. Eräs hänen miehistään oli jo ottanut yli puolen tusinaa suuria kaloja, kun Stanley tuli käyden avojaloin hänen taaksensa ja antoi hänelle sivalluksen, joka pani hänen hoipertelemaan syrjään. Pikemmin kuin kaikki suosion tai ystävyyden vakuutukset todisti tämä seikka kalastajille, ettei heillä Stanleyn puolelta ollut mitään pelkäämistä, ja wangwanat huomasivat, ettei hän salli mitään vääryyttä tapahtuvan. Kalastajat saivat sitä paitsi kourallisen helmiä palkinnoksi aijotusta ryöstöstä ja sitä varten että wangwanat eivät enää joutuisi kiusaukseen, saivat he kaksinkertaiset ruoka-annokset.