Sillaikaa oli Stanleyn heittänyt Magassa, joka jo ennemmin oli kääntynyt takaisin väkineen, tehden kyllä lupauksen tulla leiriin Kagehyin luona, johon lupaukseen Stanley kuitenkaan ei voinut luottaa. Tämä oli kova vastus; sillä kuinka saisi hän nyt matkueen viedyksi tämän suuren järven yli Ugandaan, kun ei hänellä ollut kanoottia? Kuitenkaan ei sillä haavaa ollut muuta tehtävänä kuin jatkaa palausmatkaa leiriin.
Seuraava yö vietettiin erittäin hankalasti eräässä pienessä, läpitunkemattoman pensaikon ympäröimässä lahdessa. Rankkaa sadetta kesti koko yön ja se seikka pakotti jokaisen istumaan paikoillaan, täristen vilusta ja ilman illallisetta, sillä päällen päätteeksi ei heillä ollut mitään syömistä. Sen surkuteltavampia olentoja on vaikea kuvitella mieleensä, kuin nämä ihmiset, jotka olivat veneessä pilkkopimeän yön. Koko miehistö oli pakkautunut yhteen läjään niin likettäin kuin mahdollista, selkä vasten selkää tai kylki kylessä kiinni. Itse istui Stanley telttakatoksen alla perässä, ainoastaan vaivoin erottaen heidän haamujaan tahi katsellen pensaiden säännöttömyyksiä, sill'aikaa kun silloin tällöin salama nopeasti vilahti synkeällä taivaalla ja näytti kaukaisten saarien suurta mustaa ryhmää — sateen sillä välin roiskuessa alas vähentymättömällä kiivaudella.
Kuten tavallisesti tapahtuu, seurasi tätä ikävää yötä kaunis, kirkas aamu. Jokainen pilkku luonnossa näytti olevan herätetty uuteen elämään, vilpastuneena ja hymyilevänä, paitsi sitä pientä maailmaa, joka oli veneessä. He ikävöivät päästäksensä ihmisten luokse, sillä muussa tapauksessa täytyi heidän kuolla nälkään. Kun he olivat purjehtineet kappaleen matkaa pitkin erään saaren. Bumbireh-saaren, rannikkoa, huomasivat he muutamia haamuja, jotka silmiinpistävästi erosivat ruohoisan kukkulan piirteistä, ja pian sen jälkeen kuului tuo hyvintunnettu soinnukas sotahuuto, jota useimmat keski-Afrikan kansat käyttävät, "Heyua-hehu-u-u-u-u!" kimakkaasti, pitkänveteisesti ja raikuvasti.
Haamuja tuli yhä lisää, ja uusia ääniä tuli lisäksi tuohon taisteluun-vaativaan ja huolestuttavaan kööriin. Nälkäisiä raukkoja kun Stanley ja hänen miehensä olivat, kaikenlaisten vaikeuksien keskellä, nälän kalvaessa heidän sisälmyksiään, monen penikulman erottaessa heitä ystävistään, sekä ilman ainoatakaan palasta ruoaksi kelpaavaa veneessä, oli heidän pakko astua maalle, huolimatta uhkaamasta vaarasta. Kun vene lähestyi rantaa, tulivat maanasukkaat aina vedenrajaan saakka vastaan, ja muutamat ottivat käsiinsä suuria kiviä, muiden sill'aikaa jännittäessä joutsiaan.
Kuitenkin näytti Safenin ystävälliset sanat villeille heissä tekevän hyvän vaikutuksen, sillä kivet heitettiin pois taas, joutset päästettiin jännityksestä, ja ojennetut keihäät saivat olla tukina siinä rauhallisessa, hitaassa kulussa, jolla maan-asukkaat nyt lähestyivät venettä.
Nämä, joiden luku nyt nousi noin kahteen sataan, neuvottelivat hetkisen, jonka jälkeen muutamat niistä — nyt itse vuorostaan liehakkaasti hymyillen — varovaisesti astuivat veteen niin kauas, kunnes he tapasivat veneen etukeulan. Muutaman sekunnin ajan seisoivat he siinä ja puhuivat ystävällisesti, mutta äkkiä tempasivat he yhdellä nykäyksellä veneen rantaan, jonka jälkeen kaikki muut, tartuttuaan kiinni veneenlaitoihin, vetivät sen noin 60 jalkaa ylös kuivalle, kiviselle rannalle, Stanleyn ja hänen miestensä istuessa siinä mykkinä hämmästyksestä!
Nyt seurasi kohtaus, jota on turha koettaakaan kuvailla. Kokonainen helvetti — kaikki sen mustat pirut aseilla varustettuina — oli täydessä raivossa Stanleyn ja hänen miestensä ympärillä. Joukko keihäitä ojennettiin; kolme- tai neljäkymmentä jousta jännitettiin; yhtä monta väkäkärkistä nuolta näytti jo lentävän ilmassa; paksuja, pahkuraisia nuijia heilutettiin heidän päidensä yli; kaksisataa rääkyvää mustaa haamua tuuppaili ja tungeskeli voidakseen näyttää kiukkuansa tai hankkiakseen tilaisuuden antaa niille vaikka edes vaan yhdenkin lyönnin tai piston.
Niinpian kun ensimmäiset villien raivon purkaukset näkyivät, hyppäsi Stanley ylös ja piti ladattua revolveria kumpasessakin kädessään, valmiina tappamaan tai itse tulemaan tapetuksi. Mutta silminnähtävä toivottomuus voida tehdä noin suurelle joukolle mitään erityistä vahinkoa, pidätti häntä.
Myöskin miehistö vastusti melkein yli-inhimillisellä levolla ja vakavuudella raivoavan joukon ensimmäisen hyökkäyksen. Safeni näytti kämmeniään ja kysyi rauhallisesti ja lempeästi: "Mitä tämä merkitsee, ystävä kullat? Pelkäättekö te tyhjiä käsiä ja hymyileviä ihmisiä. jommoisia me olemme? Me olemme ystäviä, me tulemme ystävinä ostamaan ruokatavaroita, pari kolme banaania, muutamia suullisia viljaa tai bataattia tai maniokkia, ja teidän luvallanne menemme me myös matkoihimme ystävinä".
Tämä ryhti teki hyvän vaikutuksen. Pauhina ja meteli näytti jo asettuvan, kun noin viisikymmentä vastatullutta sytytti taasen hillitsemättömän raivon. Uudelleen heilutettiin suuria keihäsjoukkoja veneen ympäri, uudelleen nostettiin pahkuraisia nuijia heidän päidensä yli, uudelleen jännitettiin joutset ja uudelleen olivat he jo näkevinänsä nuolia ilmassa. Eräs sai kohtauksen, niin että hän hoiperteli, eräs toinen sai jysäyksen päähänsä keihäänvarresta ja kolmas kirkaisi, kun nuija sattui hänen selkäänsä.