— Te, jotka tahdotte pelastua, seuratkaa minua saareen niin pian kuin voitte; ja te, jotka huudatte tuolla, voitte pysytellä kanooteissanne kiinni, kunnes palaamme.
Soudettiin kaikin voimin.
Kuu nousi ja heitti puolen tunnin ajan valonsa saarien yli, joita kohden kuljettiin. Kuun valo rohkaisi myös wangwanoiden mieliä; mutta vielä kuului takaa surkeat huudot: "Herra, voi herra! Tuo tänne venhe — venhe!"
Saaret näyttivät yhä suuremmilta ja selvemmiltä kuun valossa. — Hurraa, poikani, jo saavumme saariin! sanoi Stanley. "Vetäkää voimakkaasti älkääkä peljätkö tummaa vettä — veljenne ovat hukkumaisillaan!"
Stanleyn venhe saavutti pian lähimmän saaren, lasti poistettiin, haaksirikkoon joutuneet laskettiin maalle, ja täten kevennetty venhe lensi takaisin tumman veden pintaa ja kuohu tyrskyili keulassa.
Stanley puhalsi torveen ilmoittaakseen tuloansa. Kolme tahi neljä kanoottia tuli hänen vastaansa; kilvan ne kiitivät saariin päin. Onneksi oli järvi tyyni.
Miehistö ponnisti kaikki voimansa, että olisi luullut heidän sydämensä pakahtuvan; heidän nopeat liikkeensä, heidän rinnoistaan nousevat syvät huokaukset, kiitävä venhe, innokas perämies — kaikki oli ikäänkuin sopusoinnussa tämän kamalan tilan kanssa. Itse tarttui Stanley airoon vapauttaakseen erästä poikaa soudannasta, ja vielä enentääkseen sitä voimaa, joka vei venhettä vedenpinnalla. Oli ikäänkuin olisi itse venheessä ollut henkeä.
Vielä kerran kajahtivat hätähuudot.
— "Ah, venhe, tuo tänne venhe!" kuului yli kullalle hohtavien aaltojen uppoavista kanooteista.
— Kuulkaa, miehet, soutakaa kovemmin, vaikka airot taittuisivat! Vielä kovemmin. Meidän täytyy pelastaa heidät. Tänä yönä tahi ei koskaan! huusi Stanley.