"Ah! ah!" huudahtivat kaikki mutisten ja heittivät kysyviä silmäyksiä toisiinsa.
"Niin! Olen löytänyt sen. Katselkaa tätä valtavaa virtaa! Alusta on se juossut aivan niin, kuin sen näette tänäänkin juoksevan. Se on kulkenut hiljaisuudessa ja pimeässä. Minne? Suolamereen, jonne kaikki virrat juoksevat! Lähellä tätä suolamerta, jolla suuret alukset purjehtivat edestakaisin, asuvat minun ja teidän ystävänne. Eikö niin?"
Huudettiin "Niin! niin!"
"Kuitenkaan, mieheni — vaikka tämä virta on niin suuri, niin leveä ja syvä, ei ole kukaan ihminen vielä purjehtinut sitä matkaa, joka vie tästä paikasta suolamerelle, missä valkoiset ystävämme asuvat. Minkätähden? Sentähden että sallima oli antanut sen meidän tehtäväksemme."
"Ah, ei! ei, ei!" huusi kansa pudistaen päätänsä.
"Niin", jatkoi Stanley korottaen äänensä, "minä sanon teille, ystäväni, että aikojen alusta tähän päivään saakka on ollut sallittu, että me sen tekisimme. Se on meidän työmme, eikä kenenkään muun. Se on salliman ääni! Ainoa Jumala on määrännyt, että virta tulee tänä vuonna koko pituudessaan tunnetuksi! Meidän ei enää tarvitse ponnistaa ja kärsiä, ei peljätä kauheassa pimeässä; me purjehdimme virtaa myöten, emmekä poikkea siitä muille teille. Tänään työnnän venheeni virran vesille enkä jätä sitä, ennenkuin olen lopettanut työni. Sen vannon."
"Ja kuulkaa nyt, te wangwanat. Te, jotka olette seuranneet minua matkallani erämaiden läpi ja purjehtineet kanssani suurien järvien ympäri. Te, jotka olette seuranneet minua lasten tavoin, seuranneet isäänne aina tänne asumattomaan maahan saakka — tahdotteko todella jättää minut tänne? Täytyykö minun valkoisen veljeni kanssa yksinämme lähteä matkalle? Tahdotteko palata takaisin ja sanoa valkoisille ystävilleni, että jätitte minut tänne, tähän villiin seutuun, ja heititte minut tänne kuoleman omaksi? Taikka tahdotteko Te, joita kohtaan minä olen ollut niin hyvä ja joita minä rakastan aivan kuin omia lapsiani, tahdotteko Te sitoa minut ja viedä minut väkivallalla takaisin? Puhukaa, arapialaiset! Missä ovat nuoret leijonamieliset mieheni? Puhukaa wangwanat, ja näyttäkää minulle ne, jotka uskaltavat seurata minua?"
Uledi, majoitusmestari, juoksi Stanleytä kohden, heittäytyi maahan hänen eteensä ja sanoi syleillen hänen polviansa:
"Katso minuun, herra! Minä olen yksi niistä. Minä tahdon seurata teitä kuolemaan saakka!"
"Ja minä", huusi Kasheeshe.