"Ja minä", sanoi pieni Mabruki ja astui esiin.
"Ja minä, ja minä, ja minä!" huusi laivanmiehistö.
"Hyvä! Tiesin, että minulla on ystäviä. Te, jotka tahdotte ottaa osaa tuleviin seikkailuihini, asettukaa toiselle puolelleni, että voin laskea lukunne."
Heitä oli kahdeksanneljättä luvultaan! Yhdeksänkymmentä viisi seisoi paikoillaan virkkamatta sanaakaan.
"Minulla on kyllin monta miestä. Niin, ainoastaan teidän kanssanne, ystäväni, pääsen merelle. Vaan meillä on aikaa kyllin. Emme vielä ole rakentaneet kanoottejamme. Emme vielä ole eronneet arapialaisista. Tulemme vielä kulkemaan pitkät matkat Tippu-Tibin kanssa. Ehkäpä vielä tapaamme ystävällisiä ihmisiä, joilta saamme ostaa kanootteja. Ja olen varma siitä, että ne yhdeksänkymmentäviisi miestä, jotka nyt pelkäävät jatkaa matkaa kanssamme, eivät eron hetkellä jätä veljiänsä, herraansa ja valkoista veljeänsä, vaan purjehtivat heidän kanssaan virtaa alas. Kuitenkin kiitän teitä, enkä tule unhottamaan nimiänne."
Väkijoukko hälveni, ja kukin meni askareihinsa.
Virtaa alas. Taistelu varustetussa leirissä.
Vähän ajan kuluttua näkyi pieni kanootti, jossa istui kaksi miestä, lähestyvän vastaiselta rannalta. Stanley käski yhden tulkeista pyytämään heiltä kanootteja, että päästäisiin toiselle rannalle.
"Ndugu, oo, ndugu" ("veli, oi, veli"), tervehti tulkki heitä, "me olemme ystäviä, jotka tahdomme purjehtia virran yli. Tuokaa tänne kanoottinne ja viekää meidät toiselle rannalle, niin saatte paljo helmiä ja raakkuja."