Kun kaikki olivat saapuneet, kutsui Stanley yhteen neljäkymmentä leirinpuolustajaa ja sanoi heille, että jos vihollinen oli vienyt kanoottinsa vastapäätä sijaitsevan saaren taakse, oli luultavaa että villit alkaisivat uudestansa taistelun, että sen vuoksi oli välttämätöntä koettaa estää tätä, mikäli mahdollista oli, tekemällä yöllisen retken ja huomaamatta katkaisemalla touvit vihollisen kanooteista, niin että nämä joutuisivat vesiajolle, jolloin villit näkisivät olevansa pakotettuja jättämään hyökkäyshommat.
Frank Pocock sai käskyn valita miehistöstä itselleen apulaiset ja miehittää ne neljä pientä kanoottia, jotka voivat kantaa noin kaksikymmentä miestä. Hänen piti sitten mennä pikku saaren eteläpuolelle ja panna kanoottinsa riviin poikki kanavan suun, saaren ja oikeanpuolisen rannan välillä, sill'aikaa kun Stanley veneellä menisi saaren pohjaispuolelle ja, seuraten kanavaa alaspäin, etsisi vihollisen kanoottia, katkaisisi köydet ja panisi ne vesiajolle, jonka jälkeen Frank, niiden liikkuessa alaspäin, koettaisi ottaa niitä kiinni.
Oli sateinen, pimeä ja myrskyinen yö, mutta kello 10 illalla, syvimmän unen aikana, lähtivät he matkaan käärityin airoin, Frank hänelle määrättyyn paikkaan ja Stanley ylös virtaa, pitkin vasempaa rantaa, kunnes he, ehdittyään melkein saaren pohjoispään kohdalle, nopeasti suuntasivat joen yli oikeanpuoliselle rannalle. Lakaten soutamasta, he tutkivat tarkkaan rantaa ja huomasivat pian tulen. He soutivat hiljaa sinnepäin ja keksivät kahdeksan suurta kanoottia, jotka rottingista tehdyllä lyhyellä köydellä olivat sidotut syvälle saveen hakattuun paaluun. Uledi, Hamadi ja Stanley olivat pian katkaisseet köyden, jonka jälkeen he antoivat joka venheelle survauksen, niin että ne toisensa perästä kulkivat kauas virtaan. He odottivat hetkisen ja seurasivat sitten niitä veneellä. Neljä muuta kanoottia irroitettiin myöskin vesiajolle kappaleen matkaa alempana. Kun he tulivat sisälle pienen saaren ja rannan välillä olevaan kanavaan, näkivät he lukuisista tulista, että suurin osa vihollisia oli majoittunut siellä ja että heidän kanoottinsa mahtoivat olla kiinnitettyinä eri leirien alapuolelle. He kuulivat selvään äänien sohinaa. He liukuivat kumminkin eteenpäin korkeain rantain varjossa ja puiden juhlallisen pimeyden peitossa kenenkään näkemättä heitä. Kanootti kanootin perästä, kullakin airot ja äyskärit sisässä, survaistiin kovaan virtaan, joka vei ne alas jokea, missä he tiesivät Frankin olevan valmiina virkkuine ja tarkkanäköisine seuralaisineen. Tällä tavalla pantiin vesiajolle kuusineljättä kanoottia, joista muutamat olivat hyvin suuria, ja koska he eivät voineet keksiä useampia, seurasivat he myös hiljaa alas virtaa kunnes tulivat Frankin kanoottien luokse.
Kaikki kanootit otettiin kiinni ja vietiin leiriin.
Seuraavana päivänä tehtiin sitten rauha ja veljeys villien kanssa, jotka huomasivat että valkoinen mies oli heitä etevämpi sotimistaidossa.
Iltapuoleen ilmoitti Tippu-Tib aikomuksensa olevan palata väkensä kanssa Nyangweesen toista tietä kuin he olivat tulleet, ja niin varmalla äänellä että Stanley ei yrittänytkään kehottaa häntä muuttamaan päätöstään. Sairaiden kurja tila, korkea jokapäiväinen kuolemantapausten luku, alinomaiset hyökkäykset ja viimeinen kauhea taistelu olivat niin suuresti masentaneet Tippu-Tibin väkeä, ettei sitä millään rahamäärällä olisi voitu saada edes silmänräpäystäkään ajattelemaan matkan jatkamista.
Ilmoitettiin sittemmin, että koska Stanleyn velvollisuus pakotti häntä panemaan kaikkensa päästäksensä suurta virtaa alaspäin ja koska päälliköt ja etevimmät miehet retkikunnassa olivat päättäneet seurata mukana, mihin vaan hän veisi heitä, lähtisi hän viidentenä päivänä matkalle ja muodostaisi uuden, erityisen leirin, jonka jälkeen he kuudentena päivänä astuisivat veneisin ja alkaisivat matkan jokea alas päästäksensä valtamereen tai kuollakseen.
Manwa Sera lausui muutamilla sydämellisillä sanoilla arapialaisille, että mustat miehet tekisivät mitä arapialaiset eivät uskaltaneet. Uledi, majoitusmestari, sanoi Stanleylle venepoikain puolesta, että he pitivät häntä isänään ja että vaikka kaikki muut kieltäytyisivät tulemasta mukaan, Frank ja Stanley voisivat astua veneesen, jonka jälkeen hän ja hänen ystävänsä uskaltaisivat lähteä tuolle pitkälle matkalle, vieläpä jo sinä päivänä!
Joulupäivä vietettiin erittäin iloisesti ja hupaisesti. Aamulla tarkasti Stanley kaikki miehensä ja osoitti heille heidän kanoottinsa.
Kilpasoutu eri kanoottien välillä pantiin sitte toimeen ja ne miehistöt, jotka olivat kunnostaneet itsensä, saivat kankaita palkinnoksi. Ilta vietettiin kilpajuoksulla, johon palkinnon vuoksi myöskin arapialaiset osaaottivat, suureksi huviksi kansalle. Loistokohta oli kilpailu mainion Tippu-Tibin ja Francis Pocockin välillä. Arapialainen valmistautui tavattomalla päättäväisyydellä kilpailemaan palkinnosta, jona oli runsaasti koristettu isonlainen hopeapikari ja malja. Vaikka Frank pani kaikkensa, teki jäntevän arapialaisen jäntäreet kamminkin sen, että hän jäi jälkeen. Sen jälkeen kilpailivat retkikunnan pikku pojat Tippu-Tibin väen pikku poikain kanssa ja lopuksi tuotiin kymmenen nuorta naista kilpailemaan palkinnosta. Heidän esiintymisensä kilpajuoksuradalla herätti meluisaa iloa satojen katselijain joukossa, joita oli kokoontunut saapuville tähän tavattomaan tilaisuuteen. Muutamat olivat erittäin kankeita liikunnoissaan, toiset sitävastoin olivat hyvin miellyttäviä ja notkeita ja juoksivat suurella nopeudella.