Nämä harvinaiset juhlallisuudet päätettiin tanssilla, jota toimitti sata villiä, kantaen kaikkia niitä höyhenkoristuksia, jotka osoittavat sodan kunniaa ja vaaraa. Sitä säestettiin rumpujen soitolla ja soinnukkailla puhalluksilla norsunluu-torvesta.
Muutamia päiviä sen jälkeen meni Stanleyn väki, miehet, naiset ja lapset veneisin; heitä oli kaikkiaan 149 henkeä. Ratsastusaasit vietiin myöskin veneisin, jonka jälkeen retkikunta matkusti eräälle saarelle lähellä oikeanpuolista rantaa kappaleen matkaa ylöspäin virtaa.
Illalla kun kaikki, paitsi virkut vartijat, joiden huolena oli vene ja kanootit, nukkuivat, oli Frankilla ja Stanleyllä vakava keskuslelu.
Frankilla oli sisimmässä sielussaan yhtä rohkeat toiveet kuin Stanleyllä lopullisesta onnistumisesta, mutta sen vuoksi että tuo suuri joki alinomaa juoksi pohjoiseen ja siis eteni merestä, näyttäytyi jonkun tapainen levottomuus hänen muistutuksissaan.
"Ennenkuin me lopullisesti lähdemme matkaan, herra", sanoi hän, "tahdon minä kysyä teiltä luuletteko te oikein todella, että me onnistumme. Minä kysyn näin sen vuoksi, kun huomaan että meillä on paljon vastahakoisuuksia."
"Luulenko? luulen, minä luulen että me kaikki kerran pääsemme ihmisten ilmoille. Tosi kyllä on että meidän toiveemme ovat niin synkkiä kuin tämä yö. Me olemme täällä 1,650 jalan korkeudella merenpinnasta. Mitä johtopäätöksiä me tästä voimme tehdä? Joko niin että tämä joki juoksee pitkän matkan pohjoispuolella päiväntasaajaa, tekee suuren mutkan ja laskee Kongoon — siinä tapauksessa ei ole luultavaa että joessa on paljo koskia, — tai myös niin, että me ennen pitkää huomaamme joen päiväntasaajan likellä kääntyvän Kongoa kohden ja sen jälkeen syöksyvän jotakin syvää rotko-uraa myöten tahi suurina koskina; tai myöskin on se joko Niger tai Niili. Minä luulen kuitenkin että tämä on Kongo, ja jos niin on, on tiellämme arvattavasti paljo koskia. Toivokaamme kuitenkin että ne ovat kaikki yhdessä jaksossa, aivan lähellä toisiaan. Missä tapauksessa hyvänsä. olkoon tämä Kongo, Niger tai Niili, olen minä valmis, muuten ei minulla olisi sellaista lohdutusta. Vaikka minä rakastan elämää yhtä suuresti kuin te tai mikä muu ihminen hyvänsä, olen minä kuitenkin paneva tämän yrityksen menestykselle elämäni, kaikkeni alttiiksi. Uhratakseni sitä ainoastaan hätätilassa, olen minä miettinyt joukon keinoja, miten taistella villiä ihmisiä, villiä luontoa ja tuntemattomia vaaroja vastaan. Me kyllä antaudumme kauheaan vaaraan, mutta te tunnette sananlaskun: joka ei mitään uskalla ei mitään voitakaan."
Eteenpäin tuntemattomia seikkailuja kohti.
Joulukuun 29 p. koitti. Harmaa sumu oli laskeutunut niin tiheäksi virran yli, ettei edes voitu nähdä palmupuita kasvavia rannikoita. Väestö oli yhtä synkeän näköistä kuin ilma. Aamutuuli karkoitti vähitellen tuon raskaan, ikävän sumun, aurinko pääsi taas näkyviin ja kappale kappaleelta esiintyivät kauniit, metsäiset rannat vitkaan ja juhlallisesti. Viimein vihdoin näkyi harmaa joki ja kello 9 aamupuoleen loisti sen pinta kirkkaana kuin peili.
"Veneisin, ystäväiseni! Lähtekäämme kohta matkaan! Ja tulkoon matkamme onnelliseksi", komensi Stanley.