"Mutta emmehän me tee kellenkään pahaa ystävät. Se on virta, joka vie meitä eteenpäin, ja eihän virta voi pysähtyä eikä kääntyä takaisin."
"Se on meidän virtamme."
"Noh, hyvä. Sanokaa sitten virrallenne että se vie meidät takaisin, niin me menemme."
"Jollette palaa takaisin, niin täytyy teidän tapella meidän kanssamme."
"Ei, älkää ajatelko sitä; mehän olemme ystäviänne."
"Me emme tahdo teitä ystäviksemme; me syömme teidät suuhumme!"
Kylissä kuului kauheaa rummunlyöntiä ja sotatorven puhallusta, ja eräästä kylästä souti taas parvi maan-asukkaita heitä vastaan hurjasti uhkaillen, ja teräväkeulaisia kanoottia soudettiin eteenpäin niin nopeasti, että ne näyttivät hyppäävän veden yli niinkuin lentokalat. Villit eivät odottaneet puhuttelemista, vaan heittivät keihäänsä niin pian kun olivat tulleet lähelle, huutaen: "Lihaa! lihaa! Ah! Ah! Nyt me saamme kylläksemme lihaa! Bo-bo-bo-bo, Bo-bo-bo-bo bo-o-o!"
Pieni lihava lurjus eräässä veneessä lähestyi keihäänkantaman päähän Stanleystä; hän heilutti keihästään pontevasti ja irvisteli tarkoin opitulla iljettäväisyydellä kasvonpiirteissään. Viimein vihdoin veti hän kätensä takaisin, nojasi taaksepäin aina yhä samalla irvistyksellä kasvoissaan ja hui! Keihäs lensi Stanleyn selän yli ja putosi vinkuen veden pintaan veneen takana. Stanley nosti pyssynsä ja se villi ei irvistellyt koskaan enää.
Joen puhdistaminen villeistä oli vaan viiden minuutin työ. Poimittiin talteen useampia kilpiä, ja Stanley antoi käskyn että tästälähin ne kaikki olivat huolellisesti talletettavat, sillä niistä voi olla oivallinen turva kanoottia vastaan.
Siten kävi matka eteenpäin alituisten vaarain kautta.