Uusi vuosi, 1877, alkoi suloisella matkalla kolmena ensimmäisenä tuntina auringon nousun jälkeen asumattoman seudun ohitse; Stanleyn jokapäiväisten surujen vaivaama sielu sai sillä aikaa lepoa ihmetellen katselemalla luonnon syvää unta. Metsä hengitti joka paikassa kauneutta ja juhlallista rauhaa, suloista, uneksivaa lepoa, joka synnytti tunteikkaan, vienosti alakuloisen mielialan. Oli turhaa koettaakaan silmäellä paksun metsäseinän läpitse, joka seisoi mustana ja estäen läpitunkemasta itse auringonvaloakin, joka näytti melkein polttavan itse joen — mutta mikäpäs voi estää mielikuvitusta? Hän iloitsi näistä rauhallisista hetkistä, jolloin hän unohtaen pimeät ja pahat päivät, mitä he olivat saaneet kokea, taasen sai täysin nauttia villin erämaan juhlallista hiljaisuutta.
Mutta kohta kello yhdeksän jälkeen huomattiin että retkikunta lähestyi uudistaloja, joita oli sekä saarella että rannoilla, ja taas herättivät jymeät sotarummut metsän kaiun, joka kuului pitkin virtaa.
Palmupeitteisten rantojen varjosta pistäytyi äkkiä esiin suuria kanoottia, villit venemiehistöt alkoivat laulaa sotalaulujaan ja silloin tällöin nostivat he uhkailevain näköisinä keihäänsä ja kilpensä korkealle ja laskivat ne taas jymisevillä iskuilla. Lyhyt taistelu, ja matkaa jatkettiin sitten edelleen.
Välistä vastasivat kuitenkin villit ystävällistä Sennenneh sanaa, jota tulkit huusivat heille tunteellisella määkyvällä äänellä, ja kaikkien iloksi kerrottiin myöskin sanaa enemmän kuin tuhannesta suusta. "Sennenneh! Sennenneh! Sennenneh!" kaikui silloin huomattavassa kilpailussa, kun kukin koetti huutaa kovempaa kuin toiset.
Puolituntia kulkivat he kerran alas jokea tällä tavalla ja vaihtoivat villein kanssa, jotka olivat omissa kanooteissaan, ystävällisiä silmäyksiä ja tunteellisia sennenneh-huutoja. He huomasivatkin että oli jonkunlainen taikavoima sennenneh-sanan pitkäveteisessä ja lempeässä lausumisessa. Ne ystävälliset villit, joiden kanssa he vaihtoivat näitä yksinkertaisia määkyviä kohteliaisuuksia, opettivat heidät käytöksellään huomaamaan, että oli todellinen taikatemppu rauhan saamiseksi pidentää joka sana äänellä, joka vapisi alakuloisesta valituksesta.
He tulivat vihdoin erääseen runsaasti ja ihanasti viheriöitsevään banaanilehtoon, joka takana olevaa tummaa aarniometsää vastaan näytti vielä suloisemmalta ja miellyttävämmältä. Tämän lehdon kohdalla rannassa nähtiin sadoittain miehiä ja vaimoja seisomassa ja istumassa, uteliaasti katsellen lähestyvää veneistöä.
Eräs veneensoutajista huusi "Sennenneh" onnellisella vaikutuksella. Tuskin oli viimeinen ääni lakannut kaikumasta, ennenkun "Sennenneh" kuului joka suusta rannalla olijain joukossa, pitkäveteisenä, kaikuvana, siksi kun molempien rantojen kaiut toistivat heidän huutonsa ynnä sen kertomattoman ja hauskan nuotin.
Ääni oli maan-asukkailla lempeä, miesten ryhti ja naisten läsnäolo osoitti rauhallista mielialaa, ja sen vuoksi annettiin käsky laskea ankkuriin.
He viittasivat eräässä kanootissa olevia villejä tulemaan lähemmäksi, mutta nämä vastasivat nytkäyttämällä olkapäitään eivätkä tahtoneet ottaa päällensä edesvastausta seurustelun alkamisesta muukalaisten kanssa. Stanley kääntyi sitten heidän toveriensa puoleen rannalla, sillä välimatka oli tuskin 100 jalkaa. He rupesivat kovaäänisesti nauramaan, kuitenkin ilman pilkkaa tai ylenkatsetta. Stanley ja hänen miehensä ojensivat ulos kätensä heitä vastaan kämmenet käännettyinä ylöspäin ja pää kallellaan, ja pyysivät heitä katsomaan heitä ystäviksi, jotka olivat hyvin kaukana kotoaan ja olivat joutuneet harhateille, mutta koettivat löytää takaisin oikeaa tietä seuraamalla virran mukana.
Vaikutus tästä oli erinomainen. Koko parvi näytti lankeavan hellyyden haaveisin. He tuhlailivat osanoton-näytöksiään ja äkkipikaa syntyi ystävällisten ilmoitusten vaihto.