"Sen vuoksi, että nuo ihmiset ovat huonoa kansaa; he syövät ihmisiä, mutta sitä emme tee me. He alkavat usein sodan meidän kanssamme, ja jos joku tulee vangituksi, niin syövät he hänet suuhunsa. He hyökkäsivät teidän päällenne, ja teidän taistellessanne heitä vastaan tulivat meidän kalastajamme kotiin ja kertoivat että te tulitte, mutta he sanoivat myöskin kuulleensa teidän sanovan että te tulitte ystävinä sekä ettette halunneet taistelua. Tänään lähetimme me ylös virtaa erään naisen ja pojan, kanootissa joukko ruokatavaroita. Jos te olisitte olleet ilkeätä väkeä, olisitte te ottaneet sen kanootin. Me olimme pensaiden takana tuossa saarella ja tähystimme teitä; mutta te sanoitte 'sennenneh' heille ja ohjasitte saaren ja meidän kyliemme välillä olevaan kanavaan. Jos te olisitte ottaneet kanootin, olisivat meidän rumpumme hälyyttäneet sotaan, ja te olisitte tulleet pakotetuiksi taistelemaan meidän kanssamme. Me olemme jättäneet keihäämme eräälle tuolla olevista saarista. Katsokaa, meillä ei ole mitään."
Se olikin totta, niinkuin Stanley hämmästyksekseen ja kummakseen jo oli nähnyt. Hänen kysymyksiinsä vastasivat he, että joki alempana muodosti suuria koskia ja että oli mahdotonta laskea alas koskista, koska virta pauhasi kukkulaa vastaan, syöksyi sen yli ja ryöppysi alaspäin, lakkaamatta alaspäin kauhistuttavalla jyminällä ja pauhulla, niin että veneet ja väestö olisivat varmaan surman omat. Olisi paljo, paljo parempi, arvelivat he, kääntyä takaisin. Sittenkun Stanley oli saanut nämä tiedot ystävällisiltä villeiltä, nostettiin kiviankkurit ja matkaa jatkettiin verkalleen virtaa alas. Joka kylän edessä, jonka sivutse kuljettiin, nähtiin joukoittain miehiä ja naisia istuvan rannoilla ja vilkkaasti vastaavan heidän rauhalliseen tervehdykseensä.
Mutta tätä ei kestänyt kauvan. Pian tultiin taas verenhimoisten heimojen alueille. Villiä, laitettuina täyteen sotamaalaukseen, toinen puoli ruumista värjättynä valkoiseksi, toinen puoli punaiseksi leveillä mustilla juovilla, syöksyi esiin pensastoista heittäen keihäitään venettä ja kanootteja vastaan, ja monta kertaa oltiin pakotettuina taistelemaan tulisia taisteluita kanooteissaan takaa-ajavia villejä vastaan.
Äkkiä, kun retkikunta kulki muutamien valtavien kallioiden ohitse eräässä virran polvessa, kuului kaukaa ukkosentapainen jyminä. Se oli jymeä pauhu eräästä koskesta, jonka joki täällä muodostaa.
Mutta kovempana kuin kosken pauhina kuului villien meteli molemmin puolin jokea. Stanley oli nyt lähestymässä välttämätöntä pakkoa panna se päätös toimeen, jonka hän oli tehnyt ennenkuin oli lähtenyt vaaralliselle retkelleen, nimittäin: voittaa tai kuolla. Mitä oli tehtävänä? Olisiko heidän käännyttävä rantaan ja kohdattava noita raivoisia ihmisiä, joiden kauhea ulvonta esti kosken juhlallista jyminää kuulemasta, vai olisiko heidän uskallettava alas koskea huolimatta sen vaaroista!
Kuitenkin oli jokin päätös tehtävä. Stanley antoi ohjata oikeanpuolista rantaa kohden, jossa villejä vilisi metsissä ja joessa. Laskettiin ankkuri ja alettiin taistelu, mutta 15 minuutin kuluttua huomasivat he, etteivät he voineet saada ajetuksi villejä pois. Taas nostettiin ankkuri ja Stanley antoi ohjata takaisin ylös virtaa ja sitten virran poikki. Manwa Sera lähetettiin nyt neljän kanootin kanssa vähä edemmäksi ylös virtaa, tuodakseen miehensä metsien läpi ja hyökätäkseen villien päälle takaapäin. Kun Stanley hetken päästä kuuli pyssynlaukauksen metsässä, astui hän kohta maalle, keihäs- ja nuolisateessa. Taistelua jatkettiin sitten puulta puulle aina auringonlaskuun saakka, jolloin vihollinen vihdoinkin saatiin ajetuksi pakoon.
Stanleyn-koskia alas. Vaaroja ja taisteluita.
Sittenkun seuraavanakin päivänä oli taisteltu ja villit karkoitettu, lähetti Stanley Frankin 50-miehisen osaston kanssa kirveillä hakkaamaan polkua selväksi, sekä 15-miehisen musketeilla varustetun vartiajoukon asetettavaksi metsiin pitkin aijottua tietä, ja sittenkun kaikki oli valmiina, vedettiin vene ja kanootit maata pitkin ruoko-, palmu-, viiniköynnös- ja loiskasvu-pensastojen läpitse, ja kaksipäiväisen uutteran työn jälkeen purjehtivat he taas rauhallisilla vesillä.
Seuraavassa koskessa oli kova onnettomuus tapahtumaisillaan, kun eräs kanootti meni kumoon juuri eräässä paikassa, jossa virta oli erittäin kova. Kaksi niistä kolmesta miehestä, jotka olivat kanootissa, pelastivat kuitenkin pian Manwa Sera ja Uledi, jotka omalla kanootillaan riensivät apuun oman henkensä uhalla, mutta kolmas, Zaidi parka, piti itseään kiinni kanootissa, joka kuitenkin pian rupesi kulkemaan putousta kohdin, ja hänen kuolemansa näytti jo välttämättömältä. Suuressa koskessa kohoaa yksinäinen, terävä kallio; tätä vastaan kulkeentui kanootti, hajosi aaltojen painosta kahdeksi kappaleeksi, joista toinen hautaantui kuohuun ja toisen pää nousi vedenpinnan yli. Tähän päähän kiipesi puoleksi hukkunut mies ja ryömi siitä ylös kallion harjalle, joka ei ollut sen korkeammalla kuin että vesi ulottui hänen jalkoihinsa saakka. Kun hän katsoi koskea ylöspäin, erotti häntä maasta vasemmalla 150 jalan levyinen ala väkevää virtaa; oikealla lähes 150 jalkaa kuohuvia ruskeita aaltoja, ja kohta hänen takanaan syöksyi vesi suoraan alas kuusi kai kahdeksan jalkaa 30 jalan levyisestä aukosta sen kallionnypyn, jolla hän istui, ja erään 80 jalan pituisen kalliosaaren välillä.