Kun retkikunta seuraavana päivänä laski virtaa alaspäin, hyökättiin sen kimppuun edestä ja takaa, ja melkein koko iltapäivä käytettiin suurimmassa kiireessä tehdyn huononpäiväisen leirin suojelemiseksi, sillaikaa kun ne, jotka eivät taisteluun ottaneet osaa, olivat suojassa korkean maakasan ja kanoottien takana. Illan tultua vetäytyivät villit takaisin.
Aamulla Tammik. 28 p. ryhdyttiin jälleen työhön suuremmalla innolla ja kello 10 aamupuoleen oli retkikunta päässyt viimeisen Stanleyn-kosken sivuitse ja ehtinyt kovien ponnistusten päähän, joita oli kestänyt kaksikolmatta päivää, ja sinä aikana oli sen kimppuun päivillä ja öillä hyökänneet rajut ihmissyöjät ja hurjat villit, jotka olivat valinneet koskissa olevat saaret asuinpaikoikseen.
Uusia taisteluja.
Retkikunta laski taas alaspäin komeata virtaa, jonka leveät, harmaanruskeat laineet ihastuttivat kaikkia. Nuo kauheat tapaukset, joita he olivat kokeneet, eivät olleet tehneet heitä laisinkaan alakuloisiksi. Venepojat ilahuttivat itseään laulamalla vilkkaimpia laulujaan, ja jokainen retkikunnan jäsen yhtyi innostuksella niihin. Miehet, naiset ja lapset tunsivat kaksinkertaista voimaa pitää tätä raikasta, rohkeaa mieltä, joka auttoi heitä tunkeumaan ihmissyöjäin asuman maan läpi Stanleyn-koskien rannoilla.
Joki alkoi vähitellen levetä; 900 jalan levyisestä leveni se 1,200 jalkaan. Saaria näkyi aina enemmän, ja ne loistivat tuuheista, korkeain runkojen kannattamista latvoista.
Mutta suurin vaara seurasi kuitenkin yhä heidän kintereillään: villien raivoisa vihollisuus. Useampina päivinä tapahtuneiden lakkaamattomien taistelujen jälkeen tehtiin retkikuntaa vastaan eräänä päivänä hyökkäys, joka oli aivan saattamisillaan sen perikatoon.
Kauhean suuria kanoottia käsittävä veneistö ohjasi alas heitä kohdin, suuruudessa ja luvussa monikertainen kaikesta mitä he siihen saakka olivat nähneet! Ja edessäpäin muutamain saarien vieressä näkyi myöskin paljo kanoottia täynnä villejä. Stanley lasketti veneistönsä ankkuriin ja valmistautui puolustukseen. Miehet, naiset ja lapset, jotka eivät voineet ottaa osaa taisteluun, asettivat kilpiä pitkin veneiden laitoja ja keuloja, ja näiden takana pidettiin kiväärit ja musketit ojennettuina.
Vihollisen sotavoima tuli ohjaten. Etunenässä nähtiin jättiläiskanootti, jossa oli kaksi riviä seisovia soutajia, neljäkymmentä kummallakin sivulla, jotka kumarsivat ja keikistivät tahdissa, tempoessaan kovaäänisesti, hurjasti laulaen alustaan esiin. Keulassa näkyi kymmenen komeata, nuorta sotilasta punaisia ja harmaita papukaijan sulkia päässä, perässä seisoi kahdeksan miestä, jotka ohjasivat mahtavaa alusta pitkillä airoilla, joiden kädensijat olivat koristetut norsunluulla; kymmenen miestä, jotka näyttivät olevan päällikköjä, tanssi edes takaisin keulasta perään. Kanootin keulalaidassa liehui paksu pensas palmun pitkiä, valkoisia lustoja. Rumpujen kauhea hälinä, norsunluutorvien lakkaamattomat toitotukset ja kirkuva laulu kahdestatuhannesta ihmiskulkusta ei ollenkaan vaikuttanut rauhoittavasti Stanleyn miehiin.
Kysymyksessä oli seisoa tai kaatua.