Virren loputtua Fincke lausui;
— Kas niin, hyvät ihmiset, nyt on joulu tuvassa. Maistukoon kaikille jouluruoka ja jouluolut ja olkaa iloiset. Kerta vain vuodessa joulu!
Vanha talonvouti astui esiin, kätteli Finckeä, Niiloa ja Ebbaa ja toivotti iloista joulua. Toiset seurasivat vuorossaan, ja sitten vetäysi väki jälleen ovelle, mennäkseen väen-tupaan, jossa jouluruoka vartosi.
Silloin kuului hevonen täyttä laukkaa tulevan pihalle. Kiireiset askeleet kajahtivat etehisessä, ovi temmattiin auki ja muuan ratsastaja astui sisään.
— Herra Götrik, sanoi hän, talonpojat Pohjanmaalta ovat tuossa paikassa täällä. Monin tuhansin ovat he vaeltaneet Hämeenkankaan poikki, ja kaikkialla nousee rahvas yhtyen heihin. He sanovat aikovansa ko’ota ympärilleen koko Hämeen ja Savon väestön, valloittaa Hämeenlinnan ja Olavinlinnan ja sitten retkeillä Turkuun, ottaakseen Klaus Flemingin vangiksi ja jättääkseen hänet herttualle. Kapinoitsijat ovat jo Nokian kohdalla. Kangasalla ja Pirkkalassa he ovat polttaneet ja ryöstäneet paljaiksi monen aatelismiehen talot.
— Vai niin, Pohjalaiset siis eivät juonittele ainoastaan omissa kotipaikoissaan, vaan kokevat yllyttää koko maan talonpoikia? Mutta mitä toimittaa sitten sotaväki? Miksi ei ajeta hajalleen noita kahakoivia moukkajoukkoja? huusi Fincke vihaisena.
— Sotaväki ei ole päässyt kokoontumaan, vaan sen on täytynyt joka taholla paeta talonpoikia. Knuut Kurki on kahdella sadalla ratsumiehellä hyökännyt heidän kimppuunsa Nokian luona, mutta hänen täytyi peräytyä.
— Mitä tekee sitten Klaus Fleming?
— Sitä emme tiedä.
— Niin, sanoi Götrik Fincke, tässä ei ole muu neuvona kuin lähteä Olavinlinnaan valvomaan, ett’ei Savon rahvas yhdisty kapinoitsijoihin. Joutukaa nyt että saamme vähä ruokaa ja juomaa, sillä meillä on pitkä matka tehtävänä. Toimita hevonen re'en eteen ja satulat hevosten selkään, sanoi hän, puhutellen talonvoutia, ja pidä sitten huolta talosta. Keräile kokoon ja kätke varmaan paikkaan mitä voi.