Isäntä nousi nyt seisaalle ja kävi häntä, vastaan.
— Jumal’ antakoon! Tekö siinä siis olettekin, herra Götrik, sanoi hän nöyrästi kumartaen. Terve tulleeksi. Myöhään olette matkalla jouluiltana.
— Niin, vastasi Fincke, minun täytyy rientää Olavinlinnalle.
— Vai niin, sotaiset ajat on arvatakseni tulossa taas. Jumala varjelkoon maata. Se kyllä tarvitsisi rauhaa, tuosta kun Venäläiset täällä viimeiksi niin hirveästi hävittivät. Mutta käykää istumaan, käykää istumaan kaikki.
Götrik Fincken tunsi Savon rahvas lempeäksi ja hyväntahtoiseksi herraksi. Hän piti sotamiehiään hyvässä kurissa eikä sallinut heidän tehdä mitään väkivaltaa talonpojille. Sotaverojen ja sotamiesten elatusvarojen kannossa säästi hän talonpoikia minkä suinkin voi eikä lisännyt kovuudella kansan muutenkin raskasta taakkaa. Tästä syystä häntä yleisesti rakastettiin, ja Hämeenmaahankin ulottui hänen hyvä maineensa, jota vieläkin kartutti hänen omien alustalaistensa kiitokset. Missä milloinkin hän sentähden matkoillaan kävi sisään talonpoikien pirtteihin, tervehdittiin häntä hyvänä vieraana. Niinpä nytkin.
Fincken ja hänen seuralaistensa istuttua ja heidän käteltyänsä emäntää, sanoi isäntä:
— Saammeko tarjota matkustavaisille mitään suuhun, mitä talossa on?
— Ei, kiitoksia! vastasi Fincke. Olemme jo syöneet. Tarvitsemme vain lepoa, sillä me jatkamme matkaamme huomen-aamulta aikaisin.
— Mutta joulu-oluttamme pitää teidän kuitenkin maistaa. Äiti, tuoppas tänne hopeamalja: herra Götrikiile uskallamme kyllä näyttää meillä semmoista olevan, sanoi silloin isäntä.
Emäntä, joka paremmin valaistaksensa pirttiä oli sytyttänyt pitkän päreen ja pistänyt sen seinärakoon lähellä pöytää, otti arkusta vanhan, nikaraisen hopeamaljan, täytti sen oluella oven pielessä olevasta tynnyristä ja antoi sen syvästi niiaten Finckelle. Tämä veti kulauksen puoleksi käyneestä, vetelästä juomasta ja pani sitten maljan menemään toisille.