Siitä jo mentiin levolle. Sänkyjä tai vuoteita ei ollut antaa muita kuin isäntäväen oma, ja matkustajat pitivät parempana valmistaa itselleen leposijat niin mukavat kuin mahdollista vällyistään ja viitoistaan penkeille.
Emäntä piroitteli tuhkaa palaneille hiilille, työnsi vetoluukut paremmin ikkuna-aukkojen eteen ja sulki lakehisen.
Hetkisen mentyä oli yön hiljaisuus tuossa suuressa, pimeässä pirtissä, jossa ainoastaan ahkerasti laulavat sirkat olivat valveilla.
Varhain seuraavana aamuna olivat jälleen kaikki jaloillaan, matkustajamme retkeänsä jatkaakseen, talonväki joulukirkkoon lähteäkseen.
Lumituisku oli tauonnut, ilma oli kirkas ja kylmä. Talonväki ajoi edeltä, se kun paremmin tunsi tien. Hevoset olivat kulkusissa, ja kustakin re’estä pidettiin tulisoittoa, joka heitti leimuavan valonsa puihin ja lumelle. Hyvää vauhtia kuljettiin, ja nuo kaksi penikulmaa Hollolan kirkolle kuluivat nopeasti. Seutu tuli enemmän viljeltyä, mitä lähemmälle kirkkoa päästiin. Kaikkialla metsän rinteillä välkkyi tulisoittoja kuin liikkuvia tähtiä, ja kulkusten kilinää kuului etäältä. Viimeisellä penikulma-puoliskolla yhtyi yhtä mittaa uutta kirkkoväkeä kulkusineen ja tulisoittoineen retkikuntaan, joka siten piteni pitenemistään mitä likemmälle kirkkoa tultiin. Pyhäpäivän soitto kuului juhlalliselta kylmänä aamuna, kirkon korkeista ikkunoista loisti kynttilävalkeat, ja kirkkomäellä leimusi korkea rovio, joka oli muodostunut yhteen läjään heitetyistä tulisoitoista.
Kirkon lähellä erosi Fincken matkue muista, poiketen Mikkelin eli
Ison-Savon pappilaan vievälle tielle, johon he ens' aluksi aikoivat.
Omituiset tunteet rinnassaan he ajoivat valaistun temppelin ohitse, johon rahvas nyt kokoutui joulu-aamun varhaisena hetkenä. Heidän takanaan kuohui kapina. Heissä tosin ei ollut mitään syytä kansan vihaan, mutta se oli vyöryttävä veriset aaltonsa heidänkin päänsä päälle kuin muiden: sillä he olivat samaa sukukuntaa kuin kansan sortajat, vaikka itse eivät olleet sortaneet. Itsekukin tunsi, että nyt oli kova taistelu kestettävänä, jossa paljon enemmän kysyttiin kuin yksityisen henkeä ja omaisuutta, jossa itsekosto ja viha tahtoivat tunkea laillisen järjestyksen paikalle. Voi maata ja kansaa, jos tämä kapinajoukko tuli voitolle, jonka tietä jo alussa merkitsivät palavat talot!
Rauhallinen joulusaarna Hollolan kirkossa, joka kutsui heitä kellonsoitolla ja joulukynttilöillä, mutta, jonka pian taasen näkivät vaipuvan alas lumipeitteisten metsäin taakse, tuntui heistä viimeiseltä rauhan tervehdykseltä; kenties se rahvas, joka nyt tuossa temppelissä veisasi vastasyntyneen rauhan-ruhtinaan ylistystä, vielä samana päivänä oli vihan vimmassa heiluttava murhapolton veripunaista soihtua.
Kukaan matkustajista ei hiiskunut sanaakaan. Aamupakkanen oli tyly, ja he kääriytyivät tiivimmästi turkkiviittoihinsa. Hevoset korskuivat, ja reen jalakset kitisivät kylmettyneessä lumessa. Viljelysseudut katosivat; tie painui jälleen sisälle synkkään, pitkältä kestävään metsään.