Etelä-Pohjanmaalla oli vilkasta elämää. Kaikilta tahoilta kokoontuivat talonpojat, jättäen kotiin ainoastaan vanhukset ja lapset. Sotaväen vihattu ies oli nyt riisuttava ja rasitettu kansa valtaansa näyttävä.
Joulukuun loppupuolella oli talonpoikain sotajoukko ko’olla, noin tuhat miestä. Se oli nyt valmiina lähtemään liikkeelle.
Jaakko Ilkka, joka suomatta itselleen hengen rauhaa oli pannut kapinan toimeen ja nyt oli talonpoikaisjoukon pääjohtajana, puhallutti torvea merkiksi, että hän tahtoi puhua kansalle.
Joukko oli järjestynyt pienelle tasangolle aamupuhteessa, jonka ensimäiset vaaleat sarastukset juuri alkoivat näkyä puiden latvojen takaa.
Se oli kummallinen armeija: muutamat olivat varustetut pyssyillä, miekoilla, jousilla taikka keihäillä, mutta useimmat kirveillä, kangilla, nuijilla ja muilla lyömäaseilla. Myöskin osa säännöllistä jalkaväkeä, jotka olivat yhtyneet veljiinsä, näkyi heidän joukossaan, kantaen muutamia lippuja. Mutta kokonaisuudessaan olivat he ilman niitäkään sotaista järjestystä. Itsekukin piti huolta itsestään. Pitäjä- ja kylämiehet yhtyivät suuremmiksi tai pienemmiksi joukoiksi ilman johdotta; ainoastaan yksi asia oli yhteinen; viha sitä sortoa vastaan, jota he kaikki niin kauvan olivat kärsineet ja jota he nyt epätoivon rohkeudella yrittivät viskaamaan niskoiltaan.
Ilkka oli noussut seisomaan kivelle, ja hänen ympärillään olivat muut johtajat.
— Hyvät ystävät ja maamiehet, sanoi hän torven pitkäveteisten sävelten tauottua, me lähdemme nyt puhuttelemaan Klaus Flemingiä. Minä olen, kuten tiedätte, kerran ennen ollut hänen puheillansa. Silloin viskautti hän minut linnan syvimpään vankiluolaan. Arvatkaas mitä näin siellä! Näin, kun näinkin, menehtyneen kuolleen ruumiin mätäisessä olkiläjässä. Se oli mies Pohjanmaan puvussa. Rotat ja syöpäläiset olivat kalvaneet hänen kasvonsa, ett’en voinut häntä tuntea. Mutta hän kyllä oli joku teikäläinen, jonka Flemingin huovit olivat vieneet pois, hänen tahtoessaan puolustaa vaimoansa ja tyttäriänsä taikka ruis-vakkaansa ryöstäviä huovia vastaan. Kuollut vietiin pois, ja minä sain hänen vuoteensa. Moisia makuusijoja, näettekös, tarjoo meille Klaus Fleming. Mutta ystäväni eivät unohtaneet minua; he tulivat yön hiljaisuudessa ja ottivat minut ulos, ennenkun kärsimykset vielä olivat ehtineet viedä järkeäni tai rotat päässeet ruumistani järsimään. Tullessani sitten takaisin Pohjanmaalle, oli taloni poltettu karjoineen, hevosineen, haluineen päivineen. Mutta mitä puhunkaan tästä teille? Eivätkö Flemingin ryyttärit ole ryöstäneet teidänkin aittojanne ja latojanne ja rääkänneet teidän vaimojanne ja tyttäriänne? Eikö heidän keihäsvartensa ole koskeneet teidänkin selkiänne? Ettekö ole nälkää nähneet ja janoissanne olleet, sotamiesten istuessa teidän tuvissanne ahmien ruokianne ja juoden oluttanne? Pohjalaiset! Kun Ryssät ryntäsivät maahanne, puolustitte te itseänne kuin miehet ja ajoitte heidät pois, eivätkä he aivan väleen uskalla uudestaan tulla. Heitä oli kuitenkin monta vertaa enemmän kuin Flemingin ratsumiehet, joiden väkivaltaa te siivosti olette kärsineet. Tahdotteko säästää näitä pyöveleitänne nytkin vielä, kun tiedätte heidänkin olevan valtakunnan ja herttuan vihollisia ja kun herttua itse on käskenyt teidän hosua heidät päältänne nuijilla ja aidan-seipäillä, niinkuin rupisia koiria hosutaan? Ei, te ette tahdo heitä säästää. Flemingin pitää oppia tuntemaan kansan valtaa, ja jos hän salpautuu sisään linnaansa, niin revimme hampaillamme koko linnan hajalleen.
Raikuvat suostumushuudot seurasi näitä Ilkan sanoja. Hetken päästä hän taasen puhallutti torveen, merkiksi että hän tahtoisi puhua lisää, ja kun jälleen vaiettiin, jatkoi hän:
— Kaarlo herttua pitää meidän puoltamme. Hän on itse sanonut että saamme omin käsin hankkia oikeutta. Eilenkin vasta sain kirjeen eräältä hänen lähettiläitään Turussa, joka kehoittaa meitä pitämään puoltamme; kaikki kyllä käy hyvin. Olemme yhtenä miehenä jättäneet kotimme ja kontumme syöstäksemme sortajat kansan niskoilta. Seisomme tässä veljeksinä, jotka taistelevat saman asian puolesta. Jos joudumme tappiolle, niin Fleming ratsumiehineen meille verisesti kostaa. Mutta me emme tule tappiolle, sillä koko kansa on puolellamme. Mutta voitolle tullaksemme, täytyy meidän olla yksimieliset ja aina pitää yhtä. Kirottu olkoon sentähden se, joka nyt pettää kansan asian ja luopuu veljistään taistelussa.
Ilkka kohoitti kätensä ylöspäin, ja sotajoukosta kohosi niinikään, raikuvien suostumushuutojen kaikuessa, tuhannet kädet taivasta kohden. Naiset ja lapset, joita joukottain oli tullut saapuville jäähyväisiä sanomaan, itkeä nyyhkivät. Hetki oli juhlallinen. Se taistelu, jota nyt aljettiin, oli — sen tunsivat he sydämissään — taistelu kaikkien puolesta, oman pesän puolesta, talonpojan pirtin ja peltosaran puolesta koko Suomenmaassa.