— Tiedätkö varmaan että se oli hän?
— Tiedän, se on aivan varmaa. Hän oli puhutellut erästä kappalaista, joka oli matkalla minun luokseni saadakseen lääkkeitä sairaalle vaimolleen, ja pyytänyt häntä ilmoittamaan Götrik Finckelle että hän, Niilo, vielä oli elossa ja ihan tulisi tänne.
— Ei millään muotoa sanaakaan siitä Finckelle eikä muillekaan, sanoi hädissään Olavi. Vieläkö kappalainen on täällä?
— Ei, hän ratsasti heti kotiinsa jälleen.
— Hyvä. Valmista kaikki. Huomen-aamulla aikaisin lähdemme matkalle.
Uhkaava vaara viritti Olavissa jälleen koko hänen jäntevyytensä. Hän heitti takkaan kaikki paperit, jotka saattaisivat todistaa häntä vastaan, ja poltti ne poroksi. Sillä hän ei enää epäillyt että oli päästy hänen perillensä. Muuten Niilo ei olisi kulkenut Turusta ohitse, jossa hän tiesi saavansa tavata sukulaistaan Götrik Finckeä ja morsiantansa, jotka vielä surivat hänen kuolemaansa, — ja rientänyt Flemingin luoksi.
Ebbaa ajatellessaan, Olavin sydän pusertui ja pinnistyi. Hän oli viettänyt huikentelevaa kuljeksijan elämää ja tottunut naisiin, jotka tosin voivat sytyttää hänen himonsa; mutta ne eivät jättäneet mitään syvempää jälkeä hänen sydämeensä. Nyt viehätti häntä Ebba lämmittävässä, mutta kuitenkin uljaassa ja häätävässä kauneudessaan kahta kovemmin. Ensi kertaa hänen elämässään painoi häntä nyt pienoisuuden, masentavan halpuuden ja hylkäyksen tunne. Kaikki oli kääntynyt häntä vastaan, kaikkialla työnnettiin hän pois. Jo pienenä poikasena oli hän äitinsä kuollessa joutunut vieraille ihmisille. Ei mikään mieli-ajatus ollut häntä uskollisena seurannut elämän vaiheissa, ei sydän sykkinyt häntä vastaan lemmen horjumattomalla lujuudella. Onni! Oliko hän koskaan tietänyt mitä se on? Hän käveli kiihkoisesti edes takaisin, väännellen käsiänsä. Hänen rintansa värisi, hänen kasvojaan nytkäisi, ja hän hyrähti itkuun.
Matkavalmistukset kuitenkin pian antoi hänelle täyttä työtä, ja hänen mielensä sai tasapainonsa jälleen. Mitä edemmälle päivä kului, sitä katkerammaksi paisui hänen vihansa niitä vastaan, joiden tähden hänen nyt täytyi väistyä, ja etupäässä Niiloa vastaan, joka hänestä oli varsinaisena syynä hänen yritystensä raukenemiseen. Ja tuo vänrikki oli saava sen neidon, jota hänen sielunsa turhaan niin hirveästi hehkui. Olavi tunsi veren nousevan päähänsä, hänen sitä ajatellessaan. Hän puri hampaitaan ja puristi nyrkkiään. Ei, niin ei sinä ilmoisna ikinä saanut käydä, ei. Ensin piti tytön olla hänen omanansa, tulla hänen omakseen hehkuvalla lemmellä ja aistimet tainnoksissa, vaikkapa vastoin tahtoansakin. Olihan hänellä noita-akan juoma!
Olavi kävi heti Filippus Kernin luo ja, vähän aikaa häntä puhuteltuaan,
Götrik Fincken pakinoille.
— Herra Götrik, sanoi hän hellästi, huomenaamuna varhain täytyy minun lähteä Uudellemaalle tapaamaan Klaus Flemingiä. Ettekö tyttärenne kanssa tahdo tän’iltana olla vieraanani?