Kovasti liikutettuna kuin muutkin mietti Niilo nyt mitä hänen tulisi tehdä. Hän päätti silloin heti palata takaisin Turkuun ja jättää todistukset Olavi Sverkerinpojan petoksesta Fincken käsiin. Ei ollut viisasta jättää niitä muille. Ken voi taata ett’ei ollut kavaltajia Flemingin omassa lähiseurassa? Vallan tyhmää olisi ollut nyt, kun marski oli kuollut, liian kiireisen ilmi-annon kautta ehkä pahoittaa kavallusta puhkeamaan.
Viipymättä hän sentähden, Pekka taasen perässään, nousi hevosen-selkään, ehtiäksensä Turkuun yhtä haavaa Flemingin kuolonsanoman kanssa. Heidän ratsastaessaan alas maantielle, Pekka lausui:
— Sanovat marskin saaneen poikenluoman Pohjanmaalta ja että…
Mutta kavioin kuminalta jäätyneellä tiellä Niilo ei kuullut mitä hän sanoi, eikä hänen korviinsa liioin pystynyt tienvieressä loikovasta mustalaisjoukosta kaakottavat kerjuu-äänet.
NOITA-AKAN TOINEN JUOMA.
Olavi Sverkerinpoika ja Götrik Fincke tyttärineen olivat tulleet Turkuun ja asuivat linnassa. Olavi huomasi täällä peljästyen että häneltä oli hukkunut tuo valmiiksi kirjoitettu, aukinainen kirje herttualle. Tämä ei ollut voinut tapahtua muualla kuin pappilassa Hämeessä, sillä siellä oli se hänellä vielä ollut tallella. Se oli tietysti löydetty ja oli ehkä nyt matkalla Flemingin luo. Mikä sitten seuraisi? Olavi tunsi kylmän hien, pihkuvan otsastaan, hänen ajatellessaan tätä. Parahinta olisi ollut lähteä tiehensä Ruotsiin, ennenkin päästäisiin hänen perillensä. Mutta halu Ebbaan oli päivä päivältä kovemmin kahlehtinut hänen tahtonsa lujuuden, ja seuraavaksi päiväksi oli kirkollinen kihlaus päätetty. Välin valtasi hänet kokonaan tämä mahtava tunne, välin varoitti häntä vaisto, pyytäen häntä hyvissä ajoin korjaamaan nahkansa. Mutta ehkä ei kenkään ollutkaan tuota kirjettä löytänyt? Ehkä oli se hukkunut lumeen matkalla ja kokonaan hävinnyt? Miksikä hän liian aikaisin paon kautta menisi menettämään Ebbaansa ja päälle päätteeksi, jos Sigismund, voittaisi taistelussaan herttuaa vastaan, kävisi saattamaan itsensä huonoon valoon voittajan silmissä? Olihan onni häntä aina suosinut. Tokkohan se nytkään häntä pettäisi? Ei, rohkeutta vain viimeiseen asti. Kaikki kyllä kävisi hyvin.
Olavi kun siten toisinaan koki mieltänsä rohkaista ja hyvään onneensa luottaa, joutui taasen toisinaan kovan tuskan valtaan, jota hän turhaan koki karkoittaa.
Semmoisena hetkenä astui Filippus Kern hänen luoksensa.
— Minun täytyy teille ilmoittaa, sanoi tuo vanha rohtojen-jauhaja huolestuneena, että Niilo Iivarinpoika eilen nähtiin pari penikulmaa Turusta matkalla Uudellemaalle, luultavasti Flemingin luo.
— Kuka? huusi Olavi hypähtäen paikaltaan. Niilo Iivarinpoika? Mutta hänhän on kuollut — Sanoma hänen kuolemastaan lienee ollut liian aikainen.