— Te olette olleet mahtava mies, herra marski, sanoi kirkkoherra vakavasti. Mutta te näette nyt että mahtavaakin hallitsee Jumala. Oletteko valmis astumaan hänen kasvojensa eteen?
— Olen, vastasi marski heikolla, mutta selvällä äänellä. Minä olen valmis.
Hän lepäsi hetken aikaa hiljaa, silmät ummessa. Sitten alkoi hän rukoilla — Herra Jeesu Kriste, armahda minua syntistä, sovita kaikki syntini ja rikkomiseni. Älä poista minulta pyhää henkeäsi.
Nyt astui kirkkoherra esiin vuoteelle, antaaksensa sairaalle Herran-ehtoollista. Oli kuoleman hiljaisuus huoneessa. Kaikki läsnä-olijat olivat langenneet polvilleen, kun kirkkoherra, puettuaan lukkarin avulla virkapukuunsa, otti pyhät astiat ja luki asetussanat.
Sairas luki papin jäljestä selvällä äänellä rukoukset ja nautti syvästi liikutettuna ehtoollisen.
Sitten sanoi hän hiljaa:
— Jos kuolen taikka elän, olen Herran oma.
Hänen hengityksensä heikkoni heikkonemistaan. Sitten oli kaikki lopussa.
Suru ja syvä alakuloisuus vallitsi Flemingin lähiseurassa. Kuka nyt rupeisi johtajaksi ja saattaisi kaikki hyvään päätökseen tuossa alkavassa taistelussa?
Flemingin valta maassa oli ollut niin kieltämätön, luottamus häneen niin suuri hänen miehissään ja viha niin rajaton rahvaassa, jonka hänen sotamiestensä väkivalta ja hänen oma tylyytensä oli murtanut, että oli vaikea ajatella tätä miestä kuolleeksi, olletikkin kun hänen viimeinen hetkensä oli tullut niin äkkiä ja aivan arvaamatta.