Niilon astuessa tupaan, jossa Fleming makasi sairaana, oli kirkkoherra juuri tullut, muassaan lukkari, joka kantoi ehtoollis-astioita. Puolipiirissä seisoivat kunnioittavasti vähän taampana Flemingin upseerit. Kipeä marski makasi siinä kalpeana, mutta tyvenenä. Pitkä parta näytti tavallista valkoisemmalta, ja tuo terävä, käskevä katse oli nyt voipunut ja hervoton.
Kirkkoherra kysyi, oliko hänellä mitään;, maallista toivomusta heille ilmoitettavana.
— Toivoisin vain että Ebba rouva olisi luonani nyt, kun lähtöni lähenee, sanoi marski vitkalleen. Mutta se ei käy laatuun, tapahtukoon Herran tahto.
Nyt oli hän hetkisen aikaa ääneti. Sanoi sitten taas:
— Antakaa jonkun luotettavan sanansaattajan laittaa kuninkaalle kirjettä, että hän asettaa jonkun toisen minun sijaani käskynhaltiaksi Suomeen. Kuninkaan asia on nyt vallan huonolla kannalla. Ken voi sitä kannattaa?
— Ehkä Herra armossansa vielä suo teille elämän pidennystä, sanoi silloin kirkkoherra rohkaisten, mutta ympärillä seisovat sotilaat kokivat pidättää kyyneleitänsä.
Klaus Fleming hymyili hiljaisesti.
— Näin unta tän’yönä, sanoi hän, että olin aterialla erään kuninkaan luona. Sitten ajoin sieltä pois vaunuissa neljällä valkoisella hevosella sakean, synkän metsän läpi. Tiedän nyt että minä taivaallisen kuninkaan aterian perästä, jota olette tulleet minulle antamaan, olen matkustava viimeisiä tietäni.
Taas hetken aikaa ääneti oltuaan, jatkoi marski:
— Herttua on iloitseva, kun minä olen poissa. Mutta hänen ilonsa ei kai kauvan kestä. Suomen herrat eivät kavalla kuninkaansa asiaa. Stålarm ja te muut olette miehiä, joiden uskollisuuteen kuningas voi luottaa, niinkuin hän on luottanut minuun.