Tietysti tuli puheeksi tuo vasta kukistettu, kauhea kapina.

— Minä olen rauhan palvelija, vanha pappi lausui, ja vihaan kaikkea riitaa. En liioin saata hyväksyä että talonpojat ovat nousseet esivaltaa ja laillista järjestystä vastaan. Ja mitä olisi siitä syntynyt, jos he olisivat voittaneet? Kaikkinainen laki ja järjestys olisi joutunut sorrolle ja maa vajonnut sanomattomaan kurjuuteen. Mutta en kuitenkaan saata olla lausumatta että Klaus Fleming on pitänyt liian kovaa komentoa tässä maassa.

— Hänen on siihen ollut täytymys, sanoi Niilo. Hän tietää että herttua pyrkii sulkemaan kuningas Sigismundia valtakunnasta pois. Kuningas on Puolanmaassa, ja Klaus Flemingin tehtävänä on pitää hänelle valtakuntaa avoinna. Eikä myöskään Flemingin ankaruus yksinään ole synnyttänyt kapinaa. Siihen ovat syynä myöskin herttuan lähetysmiehet.

— Niin, sanoi pappi arvelevaisesti, niistä ei ole ollut puutetta. Minä pidän laillisen kuninkaan puolta, sillä tiedän ja uskon kaiken esivallan olevan Jumalalta. Vehkeileminen laillista kuningasta vastaan on sentähden rikos, joka kohtaa syyllisen päätä, niinkuin raamatun historia meille opettaa että Absalon sai rangaistuksensa, koska oli luopunut kuninkaastaan ja isästään. Mutta että Götrik Finckenkin seurassa olisi valtionkavaltajia, sitä en olisi uskonut.

— Mitä sanottekaan? huusi Niilo kalveten. Pappi nousi paikaltaan käyden kirstulle, josta hän otti yhteen-käärityn paperin. Tämä oli sinetitön kirje, ja pappi ojensi sen Niilolle.

— Lukekaa, sanoi hän. Tämän paperin löysin minä vällyistä yötuvassa, jossa Götrik Fincke ja Olavi Sverkerinpoika olivat nukkuneet.

Niilo otti kirjeen ja rupesi sitä lukemaan. Se oli Olavi Sverkerinpojalta Kaarlo herttualle ja teki selkoa Savonpuolisista tapauksista. Olavinlinnassa oli, kirjoitti Olavi, linnan isännyys nyt jätetty eräälle hänen uskotullensa Götrik Fincken poissa-olon ajaksi, ja jos herttua kesällä tulisi Suomen puolelle sotajoukon kanssa, niin jätettäisiin linna ilman miekan-iskutta hänen haltuunsa — Klaus Fleming, niinkuin Götrik Finckekin, luottivat ehdottomasti häneen, Olavi Sverkerinpoikaan. Hän saisi, Flemingin johtaessa Suomen sotaväkeä ja laivastoa, ihan varmaan Turun linnan osaksensa, ja herttuan tullessa hän avaisi portit tälle. Kunhan keitä tuo vanha Turun linna olisi herttuan hallussa, silloin olisi myöskin Klaus Flemingin valta Suomessa masennettu. Talonpojat nousisivat uudestaan kapinaan, ja ne suomalaiset herrat, jotka ainoastaan pakosta olivat yhtyneet Flemingiläisiin, menisivät herttuan puolelle. Götrik Finckestä luuli hän voivansa vastata. Hänelle oli nimittäin luvattu Fincken tytär puolisoksi, ja tämä muka kyllä vaikuttaisi että Fincke kävisi heidän puolelleen. Filippus Kernin kautta, joka saattaisi tämän kirjeen herttuan käsiin, voisi herttua lähettää rahoja, kirjeitä ja valtakirjoja. Kirje päättyi ikuisen uskollisuuden lupaukseen ja odotetun palkinnon tähtäilemiseen.

Niilo oli siten saanut lisää vakuutusta entiseen luuloonsa, että, näet, Olavi Sverkerinpoika oli kavaltaja. Hänellä oli todistus käsissään. Nuoren vänrikin veri rupesi kuohumaan niin hävyttömän ilkeyden johdosta. Hän oli oppinut pitämään Fleming vanhusta uskollisuuden, rehellisyyden ja oikeuden ainoana turvana näinä kurjuuden aikoina. Hänelle tehty petos ei ollut ainoastaan kuninkaan asian, vaan myöskin kaiken hyvän ja pyhän kavaltamista. Se oli hänestä yhtä alhaista, yhtä hyljättävää kuin oman vanhan isänsä kavaltaminen. Mitä kirjeessä puhuttiin hänen morsiamestansa, ei häntä huolettanut. Hän oli varma siitä että tämä oli valheen vehkeitä, jotka hänelle vieläkin osoittivat Olavin luonteen koko kauhistavan pahuuden. Mutta tässä puheessa piili kuitenkin uhkaus ja vaara, jotka olivat torjuttavat. Samaten oli vaara Flemingille ja kuninkaan asialle etukynnessä. Ehkä oli maanpetto niin pitkälle levinnyt, että se minä hetkenä hyvänsä voi puhjeta ilmituleen. Pian aukenisi meri. Silloin voisi herttua viipymättä saapua laivoineen ja kaikki olla auttamatta hukassa.

Seuraavana päivänä oli Niilo jo aamuhämärässä matkalla Turkuun. Kiireisen, kovan ratsastuksen perästä tultuaan kaupungin lähelle, sai hän tietää että Fleming oli Pikkalan kartanossa Uudellamaalla toimittamassa laivastonsa varustusta. Niilo lähti silloin sinne päin eikä suonut itselleen mitään lepoa, ennenkun olisi saanut Flemingin omiin käsiin jättää todistusta tuosta kavalluksesta. Se seikka että Ebba Fincke, joka vielä itki hänen kuolemaansa, oleskeli Turussa, ei voinut kiusata häntä pois velvollisuuden tieltä.

Hän oli tullut lähelle Pohjan pitäjän kirkkoa, kun se sanoma tuli hänelle vastaan että Klaus Fleming makasi kuoleman käsissä. Marski oli sairastunut matkalla, vaan kuitenkin jatkanut tätä, kunnes hän ei enää voimattomuudeltaan mihinkään päässyt. Hän oleskeli nyt eräässä talossa lähellä kirkkoa.