— Pekka kulta, sanoi Niilo hymyillen, voit olla huoleti. Kreeta sinusta kyllä pitää, senhän kaikki näkivät.
— Todellakin? Niinkö luulette, sanoi Pekka ihastuneena, ja hänen leveä naamansa loisti kuin kiiltävä kattila.
— Luota sinä siihen vain, toisti Niilo. Ja kun me saamme Porkkolan kartanon raketuksi uudestaan ja Ebba tulee emännäkseni, niin saa Kreeta tulla ja ruveta hänen kamarineitsyekseen. Jos sitten olet yhtä kelpo kosiomiehenä kuin sotamiehenä, niin teetpä, kuin teetkin, hänestä kunnon torpparivaimon ennen vuoden mentyä umpeen.
— Herran Jee, sitäkö sanotte! huusi Pekka niin ihastuksissaan, että hänen hevosensa oli peljästyksestä pillastua. Ja kaunis Ebba neiti teidän rouvananne! Semmoisia hienoja ja hentoja rouvia ei kai ole monta. En ensinkään ihmettele että olette alla päin ja ikävöitte häntä. Mutta teidän pitäisi kuitenkin tanssia ilosta, koska nyt olette matkalla morsiamenne luo, te, joka jo olitte viettämäisillänne häitä kiiskisten kanssa jään alla. Eivät kaikki tule takaisin, joita on itketty vainajina. Eivätkä kaikki kuolleet tule semmoiseen taivaasen, johon te nyt nahjustatte nulkutellen, kun pitäisi ajaa hyvää ravia.
Niilo olikin todella, mietteissään ollessaan, antanut hevosen juoksun käydä hiljaiseksi hölkäksi eikä edes huomannut että lumimyrsky pieksi heitä silmiin. Hän kannusti nyt hevostansa, ja loppupuoli matkaa jään poikki kävi hyvää ravia. Toisella puolen järveä tulivat he metsän sisään, jossa oli suojaa myrskyltä. Mutta sen sijaan pimeni pimenemistään. Kuitenkin olivat he pian tulossa kirkonkylään ja ratsastivat siis reippaasti eteenpäin. Metsä harveni vähitellen, ja siellä täällä, rupesi valkeita näkymään. Vielä hetkisen ratsastettuaan, saapuivat he eräälle talolle, johon Niilo päätti poiketa yöksi.
Se oli pitäjän pappila. Pieni ja mitätön vaikka oli, erosi se kuitenkin tavallisista talonpoikain taloista sen kautta, että siinä oli muurattu takanpiippu ja pienillä neliskulmaisilla lasiruuduilla varustetut ikkunat toisessa tuvassa. Niinkuin talonpoikainkain pirteissä, oli kuitenkin toisessa tuvassa lykättävät luukut ikkunoissa.
Pappi, vanha, horjuva ukko, tervehti Niiloa ystävällisesti.
— Nyt on kosolta matkustavia tähän aikaan, sanoi hän, kun Niilo oli istunut punamaalattuun pöytään ja vanha palvelusnainen pannut esille kaksi hopeatuopillista olutta; muuten ei näe täällä vieraita puoleen vuoteen. Toispäivänä poikkesi matalaan talooni herra Götrik Fincke seurueineen, matkalla Turkuun.
— Götrik Fincke! huudahti Niilo, ja tuoppi oli pudota hänen kädestään.
Ja minä juuri olen matkalla hänen luoksensa.
Pappi toisti puheensa, ja Niilo kuuli sykkivin sydämin että Ebba oli heidän muassaan. Ellei olisi ollut niin myöhäinen ilta eikä hevoset vallan väsyksissään, olisi hän heti jälleen lähtenyt matkalle Turkuun päin. Hänen täytyi nyt malttaa huomen-aamuksi.