Kapina Pohjanmaalla oli taasen kukistettu, kansa nöyryytetty ja saatettu sanattomaan, värisevään kuuliaisuuteen, ja Fleming lähti sotajoukkoineen Pohjanmaalta valmistaakseen Etelä-Suomen ratkaisevaa taistelua Kaarlo herttuaa vastaan, jonka osallisuutta vasta kukistetussa kapinassa hän ei hetkeäkään epäillyt.
Jos Fleming jo ennenkin oli luottanut voimaansa, teki hän sitä vielä enemmän nyt, kun hänen ei enää tarvinnut pelätä mitään kapinallisia liikkeitä Suomessa. Rahvaan tappio oli ollut niin suuri ja hävitys niin lavea, että kinastuksen halu kyllä oli haihtunut pitkiksi ajoiksi. Hän oli kukistanut kapinan voimakkaalla kädellä: nyt saattoi hän, noudattaen omaa mieltänsä ja piispan uusia, kirjallisia kehoituksia, osoittaa lempeyttä. Mitään rangaistuksia hän ei ollut voitetuille antanut, vaan ainoastaan ankarasti nuhdellut talonpoikia ja myöskin papistoa, joka ei ollut käyttänyt vaikutusvoimaansa heidän laittoman yrityksensä ehkäisemiseksi.
Fleming tiesi varsin hyvin että, vaikka olikin vastustus masennettu, viha kuitenkin kyti häntä vastaan Suomen talonpoikien rinnassa ja että he luottivat Kaarlo herttuaan. Mutta nyt oli hän kääntävä voimansa herttuaa vastaan, kurittava hänet ja opettava hänelle ett’ei hän suotta saanut tavoitella Ruotsin valtakunnan kuningas-kruunua.
Niilo oli saanut luvan lähteä Olavinlinnaan. Yöt päivät hän ratsasti, uskollinen Pekka seurassaan, samaa tietä kuin sotajoukko oli kulkenut retkellään Pohjanmaahan Hämeestä. Tuon sisällisen sodan jälkiä näkyi kaikkialla. Talot olivat palaneet, ladot ja aitat tyhjinä, taudit ja nälkä vallitsi. Vanhat miehet, joita he tapasivat noissa melkein väkityhjissä taloissa, valittivat etteivät koskaan, niin monta ja kovaa onnettomuutta kuin maa olikin kestänyt, olleet nähneet niin sanomatonta kurjuutta. Monta kertaa oli noilla molemmilla ratsastajilla hankala saada ravintoa itselleen ja hevosilleen. Tämä kansan kärsimys kovasti pahoitti Niiloa. Hän oli tuon monivaiheisen kapinan aikana nähnyt monta vihan ja julmuuden ilmausta kansassa, mutta myöskin monta jalouden ja rehellisyyden, eikä hän saattanut salata itseltään tuota tunnetta, että se kärsi syyttömästi. Hiljaisena ja alakuloisena ollen, antoi hän hevosen käydä miten tahtoi eikä näkynyt huomaavan mitään ympärillänsä.
Pekka oli muuttumatta sama iloinen vekkuli kuin ennenkin.
— Tiedättekös, herra vänrikki, sanoi hän äkki-arvaamatta, heidän iltahämärässä kerran lumimyrskyssä ratsastaessaan jään poikki, minun tekisi mieleni luopua koko tästä siunatusta sotaelämästä.
Kun Niilo ei vastannut, jatkoi Pekka.
— Niin, olen tuumannut että olisi paljo viisaampaa minulta asettua asumaan Kaurajärven torppaan ja auttaa isää ja äitiä, jotka jo kallistuvat vanhuuteen päin. Mutta, jatkoi hän kynsien korvan taustaan, ajattelenpa että halla tulee ja viepi pois koko sadon, eikä silloin totta maar’ ole hupaista olla talonpoikana. — Mutta, lausui hän taas hetken päästä, Niilon yhä ollessa vaiti, sitten ajattelen miten sodassa voi menettää kätensä ja jalkansa, jopa pääosakin, eikä silloin taas ole oikein hupaista olla sotamiehenäkään.
— Ajatellessani sitten Kreeta tyttöstä tuolla Pohjanmaalla — jutteli hän edelleen — hänen sinisiä silmiään, punaisia poskiaan ja kullanpuhdasta sydäntään, silloin olen ihan varma siitä että on parempi pitää raajansa tallella. Pää tietysti heti lentää aivan paikaltaan, hänen katsellessaan toista silmiin.
— Mutta… mutta — hän katsoi herraansa niin onnettomalta näyttäen, että tämän täytyi nauraa — jos hän ei minusta huoli, silloin kuitenkin menen sotaan ja annan hakata käteni ja jalkani poikki.