— Niin, koska niin tahdot, isäni. Sydäntäni en kuitenkaan voi antaa. Se on sulhais-vainajani oma.
— Aika on kyllä lievittävä suruasi, lausui Fincke hellästi.
— Ei, sitä se ei koskaan voi, vastasi Ebba suruisesti. Ja nyt tahdon olla yksinäni hetken, jatkoi hän.
He poistuivat jälleen. Olavi Sverkerinpoika oli siis saavuttanut tarkoituksensa, ja hän riemuitsi sydämessään. Tosin hän selvästi näki ett’ei hän voinut toivoa mitään rakkautta Ebban puolelta. Mutta tämä ei häntä masentanut, päin vastoin vain kiihdytti hänen himoansa. Tämän uppiniskaisen vastustuksen hän kyllä kerran kukistaisi.
Siinä päätettiin sitten että kihlaus vietettäisiin juhlallisesti heidän tullessaan Turkuun, jossa piispa sille antaisi kirkon siunauksen ja purkamattoman pyhyyden. Sitten pidettäisiin häät syksyllä ja Ebba seuraisi Olavia Tukholmaan.
Muutaman päivän perästä oli Götrik Fincke tyttärensä ja Olavin kanssa sekä osa hänen väkeänsä valmiina lähtemään matkalle Flemingin luo Turkuun.
Se Olavin sotamiehistä, jonka oli ollut vartioiminen vangittua talonpoikais-vaimoa, kysyi mitä hän nyt tälle tekisi.
— Annappas tänne, sanoi Olavi, otti avaimen ja viskasi sen ilkkuisesti nauraen virtaan.
Tuntia myöhemmin ratsastivat ritarit seurueineen rumpujen päristessä ja torvien soidessa ulos linnasta.