— Olavi Sverkerinpoika on pyytänyt sinua puolisoksensa, ja minä olen antanut hänelle lupaukseni.
— Hänkö?
Ebba nytkähti ikääskuin peljästyksestä,
— Niin, hän. Hänen kanssaan on sinun tulevaisuutesi turvattu. Minun tähteni, rakas, kallihin lapseni.
Hetkisen aikaa hiljaa sisässänsä kamppailtuaan, sanoi Ebba kuuliaisesti:
— Ainoastaan sinun tähtesi, isä. Minun elämäni ei kuitenkaan tule pitkäksi. Minua hivuttaa, hivuttaa täällä sydämessä. Oh! Mutta siitä kyllä pian tulee loppu. Minun käy raskaaksi sinua totella, isä, mutta en tahdo koskaan, en koskaan, kieltää sinulta mitään.
Hänen kätensä vapisivat, hänen kasvonsa hehkuivat, ja kuumeen-palavilta tuntui Finckelle hänen huulensa, kun hän siunaten painoi niille suudelman.
Fincke meni noutamaan Olavia. Askeleet tuntuivat hänelle raskailta, sillä hän näki kuinka tämä asia kovasti koski tyttären sieluun, eikä hän edes kokenut itseltään salata että Ebba katkerasti syytti häntä sydämessään. Mutta hän huomasi nyt entistä paremmin että se oli välttämätöntä, että täällä oli pikainen apu tarpeen, jos ei hänen lapsensa olisi vaipuva mielettömyyden yöhön.
Fincken jälleen astuessa Olavi ritarin kanssa Ebban huoneesen, seisoi Ebba yhä samassa paikassa, ikääskuin syvästi miettien. Heidän tullessaan sisään, nosti hän hitaisesti päätään. Hänen kasvonsa oli kalpeat, mutta samassa vakavat ja melkein kunnioitusta käskevät.
— Tahdot siis ottaa puolisoksi ritari Olavi Sverkerinpojan, kuten äsken lupasit? kysyi Fincke mielenliikutuksesta hieman vapisevalla äänellä.