— Elämässä on ainoastaan suruja, isäni.
— Älä sano niin, sillä silloin puhut sinä vastaan totuutta ja puhut syntiä. Kuka pääsee kärsimyksittä ja koetuksitta. Katso minua. Minä olen ollut voimakas ja terve mies: silloin jouduin voimieni päivinä raajarikoksi, ja nyt olen vanhaksi tullut. Vaimoni kuoli minulta aikaisin. Etkö usko että se oli kova koetus? Vanhin tyttäreni lähti kotoa, sinun vielä pienenä ollessasi. Tyhjältä tuntui isän sydämelle, hänen lähtiessään talosta. Ja mitkä luulet tunteeni olleen, nähdessäni sen kodin, joka oli ollut isäni oma, jossa olin syntynyt ja jossa olin elänyt miehuuteni ja onneni päivät, häviävän ja poroksi palavan? Nyt kun nuori sukulaiseni Niilo, josta sinulle oli tuleva rakas ja uskollinen isäntä, sai surmansa, oli sydämeni pakahtua. Ja nyt suru nähdä sinun kärsivän. Se ahdistaa minua kovemmin kuin sanoa voin. Niin, rakas lapsukaiseni, surua meillä on aina elämässä, mutta niin on Herran tahto, ja sen alle tulee meidän kaikkein taipua. Koska minä, harmaapäinen mies, niin voin tehdä valittamatta, miksikä et tahdo sinä sitä tehdä, sinä, joka vielä voit niin paljon odottaa elämältä?
Ebba oli nojautunut isän rintaa vasten, kietonut kätensä hänen kaulansa ympäri ja purskahtanut itkuun. Ensi kertaa pitkistä ajoista hän jälleen itki, ja kyyneleet lievittivät hänen tuskiansa. Isä vanhuksen sanat olivat hiljaisena nuhteena tunkeuneet hänen sydämeensä, ja hänestä tuntui ikääskuin olisi hän tehnyt pahoin häntä vastaan, ikääskuin tulisi hänen jotain hyvittää. Se oli, surusta huolimatta, ensimäinen tunne, joka Niilon kuolon-sanoman jälkeen oli hänet vallannut, ja hän tarttui siihen kiinni ikääskuin tempovaisesti, vaistomaisesti.
— Pian lähdemme tästä linnasta, jatkoi Fincke, ja matkustamme Turkuun. Siellä sinä kyllä taasen virkistyt ja koet olla iloinen. Etkö tahdo niin?
— Tahdon, isä! kuiskasi Ebba innollisesti, katsoen ylös itkustaan.
— Ja tahdotko tehdä isällesi ainoan lohdutuksen ja ilon, joka hänellä enää voi olla tässä elämässä?
— Tahdon tehdä kaikki mitä Te tahdotte, isä, kaikki, kaikki! Tehän olette ainoa, jonka hyväksi minun nyt on eläminen.
Hän painoi isäänsä kovasti itseään vasten, ikääskuin pelkäisi hän että joku tahtoi ottaa hänet pois.
— Minä päivänä hyvänsä voi tapahtua että kuolen, ja silloin olet sinä yksinäsi maailmassa, jatkoi Fincke, silitellen hänen hiuksiaan. Minä en voisi huoletta kohdata sitä hetkeä, jolloin minut kutsutaan täältä pois, jos en tietäisi että sinä tulet hyvin toimeen ja olet turvassa kaikelta hädältä ja vaaralta. Sillä sinä, nuorin lapseni, aikaisin kuolleen äitisi kuva, olet ollut koko iloni ja riemuni.
— Niinkuin tahdot, isä, niin tahdon tehdä. Minulle on se yhdentekevää.
Suurempaa tuskaa, kuin mitä kärsin, ei kenkään voi minulle saattaa.