— Arvelen kuitenkin, lausui Olavi, että nyt olisi paras puhutella neitsyt Ebbaa hänen kihlauksestaan.
— Eiköhän se virittäisi uudestaan hänen suruansa? muistutti Fincke.
— Ehkä se ens’ aluksi tuntuisi hänestä katkeralta, sanoi Olavi, mutta se veisi hänen ajatuksensa toiselle suunnalle ja tulisi siten lievitykseksi hänen synkälle surullensa. Sillä jos niin tulee olemaan kuin nyt on, sairastuu hänen sielunsa, ja hän voi joutua mielenvikaan.
— Aivan niin, Te olette oikeassa, myönsi Fincke huolissaan, Minäkin olen kauvan pelännyt hänen tilaansa enkä ole tietänyt mitä tehdä. Tämä on kyllä parasta, eikä asia parane sillä että se heitetään toistaiseksi, Raskasta se on minulle. Kuitenkin näen että se on lapselleni hyväksi, ja minä sen teen. Hyvin paljon kuitenkin antaisin, ettei minun tarvitsisi nähdä hänen suruansa.
Fincken astuessa sisään Ebban huoneesen, seisoi Ebba akkunanloukossa katsoen ulospäin, Ebba ei ollut huomaavinansa hänen tuloansa eikä edes kääntynyt hänen puoleensa, hänen epäröiden kysyessänsä.
— Mitä sinä katselet, lapseni?
Hän ei saanut mitään vastausta. Mutta hän ei sitä tarvinnutkaan. Aina siitä päivästä lähtien, kun Niilo ratsasti ulos sotamiesten kanssa, oli Fincke usein nähnyt hänen seisovan siinä ikkunassa ja katselevan sitä paikkaa, missä tie poikkesi ja Niilo oli kadonnut hänen näkyvistään.
— Sinä kuihdut täällä yksinäisyydessä, rakas lapseni, jatkoi Fincke, astuen hänen luoksensa. Vanhaa isääsi pahoittaa, kun täytyy nähdä sinun tuommoisena. Etkö tahdo hänen tähtensä kokea tulla iloiseksi jälleen?
— Mitäpä voin minä iloita? sanoi Ebba hiljaa, katsomatta taaksensa.
— Olethan nuori. Onhan koko elämä sinulle avoinna kaikkine iloineen. —