Pekka laski hänet maahan, ruveten Niilon kanssa hieromaan nuoren tytön suonia ja ohimoita lumella. Hetken mentyä avasi hän silmänsä.
— Katsokaa!, Niilo herra, hän elää! huudahti Pekka iloisena, ja luulenpa hänen totta maar’ olevankin ihka eheänä.
Niinpä tosiaan olikin. Tyttö oli kokenut auttaa haavoittuneita, ja näiden verta oli hänen päällensä pirskoittanut. Nähdessään viimein isänsä puhki-pistettynä kaatuvan maahan, oli hän kauhistuneena ja peloissaan säntännyt palavan riihen sisään, tietämättä mitä teki.
Urhoollisen, viimeiseen mieheen kaatuneen talonpoikais-parven päällikkö oli hänen isänsä, Paavo Palainen, ja palava talo, jota Paavo puolusti viimeiseen henkäykseensä saakka, oli hänen oma talonsa, hänen iso-isänsä iso-isän erämaahan raivaama talo.
SYDÄMEN SURUA.
Se kauhea suru, jonka Olavinlinnaan tuotu tieto Niilo Iivarinpojan kuolemasta oli saattanut Ebballe, oli kuitenkin vähitellen lauhtumistaan lauhtunut, ja sen sijaan oli tullut väsymystä, ja haluttomuutta. Tuo sanoma hänen sulhasensa kuolemasta oli ikääskuin katkaissut kaikki ne siteet, jotka vielä kiinnittivät häntä elämään. Hiljaisuus ja yksinäisyys tuossa erämaan linnassa vaikuttivat vieläkin, että hän vaipumistaan vaipui tuohon tylsyyteen, joka aina seuraa sielun pauhaavia myrskyjä. Aivan kuin unissa-kävijä istui hän aterioillakin, ja hänen pitkinä iltapuhteina linnasalissa värttinätä väännellessään, vaipuivat kädet ehtimiseen hervottomina polville, ja lanka luiskahti hänen sormistaan.
Tämä hänen tyttärensä tila kovasti huoletti Götrik Fincke vanhusta, ja enemmänkin vielä hän huolistui, kun Olavi eräänä päivänä ilmoitti, että hänen nyt oli lähteminen takaisin Turkuun. Olavi oli tällä huolien aikana niin kokonaan saanut Fincken luottamuksen, että tämä piti häntä ystävänään, omana poikanaan, jonka seuraa hän välttämättömästi tarvitsi. Ebbankin alkuperäinen, kova vastamielisyys Olavia kohtaan oli lauhtunut; hän useimmiten ei edes näkynyt huomaavan häntä.
Olavi kohteli nöyrästi sekä hänen isäänsä että häntä itseään, osoitti myötätuntoisuutta heille ja kiitteli kovasti Niiloa, jonka kuolemaa hän muka haikeasti valitti ja suri. Ja tämä vaikutti Ebban suruiseen mieleen. Olavin seuratapa oli ritarillisempi ja kauniimpi kuin muiden linnassa oleskelevien aatelismiesten, ja hänen kertomuksensa huvista ja maailman mahtavien elämästä joskus hetkeksi huvittelivat Ebbaa.
— Herra Götrik, sanoi Olavi, kun Fincke haikerteli hänen lähtöänsä, ettekö voi Tekin tulla Turkuun. Kapina on nyt kukistettu, ja Savossa ei ole yhtäkään, joka tahtoisi mennä siihen leikkiin toistamiseen. Teitä ei tällä haavaa välttämättömästi tarvita täällä. Matkasta olisi neitsyt Ebballe lievitystä ja huvia, ja Turussa hänen surunsa sitten vähitellen haihtuisi.
Fincken mielestä oli tämä ehdoitus hyvä. Hän myöskin tahtoi tavata Flemingiä, neuvotellakseen, miten menetettäisiin niiden talonpoikain kanssa, jotka olivat kapinoinneet ja joita hän puolestansa tahtoi säästää minkä mahdollista oli.