He ajoivat umpimähkään, tuntematta tietä. Alati etelään päin, se oli matkan määrä, ja ennen päivän nousua olivat he jo sen alueen ulkopuolella, johon kapina tähän asti oli levinnyt. Sitten ajoivat he Pirkkalaan päin, jossa he nyt luulivat Flemingin sotajoukkoineen majailevan. He eivät kuitenkaan kauvas ehtineet, ennenkun tapasivat Flemingin, joka retkeili Pohjanmaahan kukistamaan uudestaan syttynyttä kapinaa, josta hän oli saanut pikaiset tiedot.
Kapina, jota valmisti ja johti herttuan asettama vouti, oli levinnyt nopeaa. Ilkan vanhat sotatoverit olivat riemulla tarttuneet aseisin, ja osan ruotsalaisestakin väestöstä oli vouti saanut yhtymään nuijajoukkoon. Oulusta oli otettu tykkejä, kiväriä ja ruutia, ja Kyrössä pitämästänsä leiristä lähti tuo viidettä tuhatta miestä pitävä talonpoikainen sotajoukko helmikuun 23 p:nä illalla liikkeelle, törmätäkseen Flemingiä vastaan, joka tuhannen viidensadan hevosmiehensä kanssa samaan aikaan oli saapunut Ilmajoelle.
Kyrön ja Ilmajoen väliseen metsään olivat talonpojat tehneet lujan etusorroksen, siinä värinäksensä sotaväen tuloa. Mutta talonpoikain taistelu-into oli niin kiihkeä, ett’eivät malttaneetkaan pysyä tässä edullisessa asemassa, vaan riensivät juoksumarssia alas Ilmajoen tasangolle, karataksensa heti Flemingin ja hänen huoviensa kimppuun. Helmikuun 24 pnä aamulla sai talonpoikain sotajoukko vihatun vihollisen näkyviinsä, kuljettuaan yöllä juoksujalkaa ja tykkejä muassaan vieden puoli kuudetta penikulmaa. Heidän aikomuksensa oli ollut kerjetä perille yön aikana, äkki-arvaamatta karata Flemingiläisten kimppuun ja tappaa heidät, mutta hankaluus noiden raskaiden tykkien kuljettamisessa oli vaikuttanut viipymyksen.
Flemingin rauhan-tarjoukseen suostuen, muuttivat Pietarsaaren, Vöyrin ja Kokkolan ruotsalaiset talonpojat hänen puolelleen; mutta suomalaiset hylkäsivät ilkkuen kaikki rauhan-tarjoukset, kehuen tappelevansa viimeiseen veripisaraan asti Kaarlo herttuan puolesta, joka muka oli kutsunut heitä aseisin Flemingiä vastaan. Lopuksi laukaisivat he ikääskuin vastaukseksi Flemingin uusiin kehoituksiin, tykkinsä hänen etujoukkoansa vastaan, niin että muutamia ratsumiehiä kaatui. Nyt käski Fleming väkensä ryhtyä rynnäkköön, ja tiheissä riveissä syöksi hänen hyvin varustettu hevosväkensä talonpoikain kimppuun. Siitä tuli verinen tappelu. Kirveillään ja nuijillaan pitivät talonpojat miehuullisesti puoliansa sotaväkeä vastaan, ja moni huovi siinä pyörähti otsa halkaistuna hevosen seljästä. Miehuutta ja jäykkyyttä kuolemassa oli yltäkyllin talonpojissa, heidän siinä tapellessaan omalla pellonsaralla. Mutta nyt kuten ennenkin puuttuivat he yhteistä johtoa. Vouti pysyttelihe muiden herttuan lähettilästen kanssa taampana, ja aikoja ennen tappelun loputtua oli hän jo lähtenyt tiehensä hyvään turvaan.
Talonpoikain urhoollisuudesta ei ollut mitään hyötyä. Erinomaisten aseittansa ja hevostensa ketteryyden avulla pääsivät ratsumiehet pääsemistään voitolle. Kuolleita ruumiita makasi kasottain tantereita ja joka haaralle pakeni parvittain talonpoikia, ratsumiehet kintereissään.
Metsän rinteessä Santavuoren juurella oli palamassa talo. Tätä käytti kylkisuojana pieni parvi talonpoikia, jotka läheisen riihen peitossa tekivät hurjaa vastarintaa parille kymmenelle ratsumiehelle, jotka turhaan ponnistivat voimiansa ajaaksensa talonpojat pois heidän asemastaan. Fleming huomasi tämän ja lähetti Niilon, joka vielä potevalta haavaltaan ei ollut päässyt tappeluun, tarjoomaan talonpojille pakkosovintoa. Pekka perässään nelisti Niilo paikalle. Mutta hän tuli liian myöhään. Muutamat ratsumiehet olivat kiertäneet paikan ja hyökänneet talonpoikain kimppuun takaapäin. Kirves ilmassa itseään paraikaa puolustaessaan uudestaan ryntääviä huovia vastaan, sai talonpoikaisparven päällikkö peitsen hartioihinsa ja kaatui suinpäin. Saatuaan samallaisia iskuja takaa kaatui samassa hänen lähimmät miehensä, ja toiset hakattiin maahan hetken aikaa tapeltuaan.
Niilon saapuessa siihen oli jo kaikki lopussa. Tappelun kestäessä oli valkea palavasta talosta tarttunut puoleksi maahan-poljettuun aitaan ja tätä pitkin kiemuroinnut kiinni riiheen, jonka toinen puolisko nyt oli liekkien vallassa.
— Pekka, huusi Niilo, katsoppas, ehkä siellä on joitakin haavoitettuja riihessä. Jos on, niin ota ne ulos.
Pekka hyppäsi hevosen-seljästä ja kävi sisään palavaan riiheen. Hetken päästä tuli hän takaisin, kantaen nuorta naista.
Se oli Kreeta Palainen. Hänen kasvonsa, kätensä ja vaatteensa olivat verissä, ja kuolleen ruumiin kaltaisena makasi hän Pekan käsivarsilla.