Nousevan kuun valaisemaan taivaan-rantaan kuvastui läheiseltä kunnaalta kirkonkylän tummat, yhteen-paattuneet talorakennukset. Nuo alastomat haamut rupesivat toinen toisensa perästä, syvässä lumessa, joka paikka paikoin ulottui heille suolivyöhön saakka, pyrkimään sinne päin, sikäli kun, näet, taipuivat ja pakkanen puri heidän jäseniinsä.
Se oli kamalaa nähdä, ja se kauhistutti noita kolmea miestä. Mikä kohtalo oli noiden onnettomien haavoitettujen ja puoleksi paleltuneiden omana oleva, heidän saapuessaan kylään, jossa viholliset ehkä paraikaa viettivät riemuvoittoaan?
Alakuloisina pyrkivät nuo kolme pakolaista eteläänpäin, alati tien-viertä pitäen. Pari kolme virstaa he kahlasivat lumessa, kunnes heidän väsymyksen vallassa täytyi etsiä talo, jonka asukkaat kohtelivat heitä ystävällisesti ja antoivat yösijaa. Pekan valpas silmä näki kuitenkin pian ett'ei kaikki ollut aivan säntillään. Vouti oli jo pannut pitkälleen talonväen sänkyyn ja heti nukkunut sikeään uneen. Isäntä käski nyt Niilonkin, joka Pekan kanssa istui lämmittelemässä takan edessä, panna maata voudin viereen. Niilo oli juuri niin tekemäisillään, mutta Pekka tarttui tylysti hänen käsivarteensa sanoen:
— Ei se sovi että sinä panet maata herrani viereen. Ylös uunille!
Siellä on liiankin hyvä sinulle ja minulle.
Niilo noudatti tätä viittausta, ja he menivät maata uunille, josta he vaaran sattuessa helpommin pääsisivät pujahtamaan ulos ovesta. Sitten vähitellen hiljeni pirtissä. Niilokin nukkui, väsyneenä kun oli kovin. Mutta Pekka ei päästänyt unta valloilleen, vaan piti korvansa ja silmänsä auki.
Tunti oli tuskin kulunut, kun tuvan asukkaat, kolme miestä ja kaksi naista, alkoivat hiljaa puhua keskenään. He tunsivat tuon koko Pohjanmaassa katkerasti vihatun voudin näöltään ja neuvottelivat nyt mitä hänelle tehtäisiin. Lopulta päättivät että toinen naisista lähtisi naapuritaloon kutsumaan pari miestä avuksi, ja sitten aamulla panisivat he voudin seuralaisineen kiinni. Vaimo pukeutuikin pimeässä öiselle matkalleen ja suori hiljaa pirtistä ulos, jonka perästä toiset menivät levolle.
Mutta Pekka, heidän tasaisista, raskaista henkäyksistään huomattuaan että he kaikki nukkuivat, herätti Niilon. Hiljaa hiipivät molemmat sitten alas uunilta ja ovesta ulos.
— Ei, sanoi Pekka, heidän eheinä päästyään tiehensä, piru tässä enää marssikoon pitkin metsiä. Koska moukat eivät suo meille yösijaa rauhassa, niin saavat he ainakin antaa meille hevoset.
Tekemättä mitään melua veti hän pihalla seisovan re’en kauvas tielle. Sitten meni hän talliin ja toi sieltä hevosen, ja hetken päästä olivat he matkalla hyvää ravia etelään päin.
— Hei vain, sanoi Pekka, mätkähyttäen monin kerroin jatketuilla ohjaksilla, nyt ajamme kuin herrat oikein tupsusuitsilla.