Sanomia tuli tuon tuostakin talonpoikain vihastuneesta mieli-alasta, mutta Aabraham Melkiorinpoika ei niistä paljoa piitannut. Hän eleli iloisesti upseerineen Korsholmassa, ylpeillen palautettua herruuttansa voutikunnassaan ja talonpoikain nöyrtymistä. Kapinan johtajien ankaran rangaistuksen kautta luuli hän ainiaaksi masentaneensa talonpoikain halun uusiin yrityksiin. Komean linnansakin ruokapöytä paisui karjan ja metsän paraimpia antimia, ja suuret hopeamaljat täytettiin ehtimiseen kukkuroilleen oluella ja viinillä. Myöhäiseen yöhön saakka kesti juomingit ja loppuivat vasta kun ei kenkään enää jaksanut kättänsä nostaa.
Niilo yksinään ei ollut noissa mässäyksissä osallisna.
— No, herra Niilo Iivarinpoika, huusi hänelle paikaltaan pitkän pöydän toisesta päästä Aabraham Melkiorinpoika, kun Niilo ensi iltana jo aikaisin astui ylös poistuaksensa. Miksi ette juo ja iloitse? Olisihan se tarpeen, luulen mä, pitkän matkamme perästä.
— Ei, herra vouti, vastasi Niilo. Kaikki tuo kurjuus, kaikki tuo nälkä ja epätoivo, jota olen nähnyt matkallani, vaikuttavat ett’en saata nähdä tätä ruo'an ja juoman ylöllisyyttä.
— Ellei haavaanne ja uupumustanne olisi, luulisin Teidän lellistyneen, Niilo herra, sanoi Aabraham, huulilla hymy, jonka alkava humala teki hervottomaksi. Mutta kyllä tiedän tarvitsevanne lepoa ja sallin sentähden että poistutte seurastamme.
Salin yläpuolella olevassa huoneessaan maaten, kuuli Niilo kauvas aamupuoleen saakka rähiseviä lauluja, melua, huutoa ja naurua, kunnes kaikki sitten jälleen vähitellen vaikeni. Hetken aikaa vain kuuli hän vielä palvelijain raskaat askeleet, nämä kun kantoivat päihtyneitä herrojaan makuulle ja sammuttelivat piipuissaan jo liekuttavia vahakynttilöitä salissa.
Eräänä päivänä tuli sananlennättäjä Perä-Pohjasta, ilmoittaen että sikäläinen rahvas oli noussut kapinaan. Aabraham Melkiorinpoika lähti silloin, Niilo ja neljättäkymmentä huovia seurassaan, Pohjoseen päin, vakaasti luullen että jo hänen läsnä-olonsakin kapinan tukehuttaisi kehdossaan. Oli jo pimeä, ja nuo monta rekeä lähestyi Kokkolan pitäjän kirkkoa, kun niitä yhtäkkiä metsäisessä alanteessa ympäröitsi joukko talonpoikia, jotka tässä olivat väijyneet. Talonpojat kävivät kuni raivoissaan ajajien kimppuun, jotka näin äkkinäisten hyökkääjäin käsissä eivät nimeksikään pystyneet puolustukseen.
Aabraham Melkiorinpoika, jonka parissa Niilo ajoi, oli puettuna oivalliseen sudennahka-turkkiin, ja tästä tuli kumpasenkin pelastus. Talonpoikain johtaja tahtoi, näet, valloittaa turkin, ennenkun muut ehtisivät hänen edellensä. Hän tempasi sen siis voudilta pois ja pukeutui itse siihen. Mutta törmäävät talonpojat, jotka yön pimeydessä eivät eroittaneet hänen kasvojaan, karkasivat hänen kimppuunsa, luullen häntä voudiksi; ja tässä metelissä pääsivät Aabraham ja Niilo pujahtamaan tiehensä. Pekkakin, joka heillä oli ajomiehenä ollut, pääsi paikalta ja tuli heidän seuraansa. He hiipivät pensastoon ja olivat pian turvassa. Koska seutu oli heille ihan outoa, täytyi heidän kuitenkin hetken päästä pyrkiä maantielle takaisin. Tappelupaikalla oli nyt hiljaista. Talonpojat olivat menneet tiehensä saaliineen, ja ainoastaan heikkoa hälinää kuului heidän jäljistään. Pakolaiset uskalsivat lähemmälle hyökkäyspaikkaa, johon nouseva kuu heitti vaaleaa valoansa. Verisiä, ihan paljaiksi ryöstettyjä ruumiita makasi tiellä ja kinoksilla.
— Hiljaa, mitä se on? sanoi yht’äkkiä Pekka, pidättäen toisia kahta; tuolla liikkuu jotakin!
Piilostaan pensaan takana näkivät he silloin, miten moni noista alastomista ruumiista alkoi nousta jaloilleen. He lukivat kolme, kuus, kymmenen.