— Sen olen minä tehnyt, sanoi hän pannen kätensä ristiin rinnoille.
— Olavi katsoi häneen terävästi, läpi-lävistävin silmin.
— Sinä? suhisi hän.
— Niin, vastasi Gretchen, minä juuri. Näin sinun kaatavan jotakin mustaa nestettä Ebba neitsyen maljaan. Tiesin kyllä ett’et sitä tehnyt mitään hyvää tarkoittaen, ja niinpä vaihdoin viinin.
— Miksikä, miksikä teit tämän? kuiskasi Olavi, väännellessään sinne tänne ja kylmän hien pihkuessa hänen otsastaan.
— Miksikö? Siksi että olen nähnyt, miten sinä olet ollut täynnäsi pahuutta kuin myrkyllinen, käärme. Sinä et edes voinut pitää kavalia hankkeitasi salassa; sinulla piti oleman joku, jolle aiheesi ilmoittaisit, voidaksesi jo edeltäkäsin riemuita pahuuttasi. Arvaappas mitä minä tunsin puhuessasi, miten etsit sopivaa tilaisuutta saattaaksesi Niilo Iivarinpoikaa hengiltä. Hän, jota minä rakastin ja jonka puolesta mielelläni olisin mennyt kuolemaan. Minä varoitin häntä, mutta hän ei ymmärtänyt varoitustani, vaan on nyt kuolleena.
Hän kallisti alakuloisesti päätänsä, mutta nosti sen heti jälleen pystyyn.
— Ja mitä annoitkaan kerran minulle juoda? Minua hirvittää vielä sitä ajatellessani. Ooh, tunnen sen asian varsin hyvin. Olen Saksassa monta kertaa kuullut, miten velhot moisella juomalla kulkevat Kyöpelin-vuorelle. Minkä tähden teit minulle sen? Tahdoitko myydä minut saatanalle ja, varastaa minulta ijankaikkista autuuttani? Mutta minä olen itkenyt ja rukoillut, ja perkele on minusta jälleen lähtenyt, vaikka jo olin hänen kourissansa ja kauvan kannoin hänen merkkiänsä punaisena pilkkuna olkapäällään Ja mitä ai'oit tehdä nyt? Niilo Iivarinpojan morsiamen, jalon Fincke herran kauniin tyttären tahdoit minun sijastani myydä paholaiselle, ostaaksesi tämän tytön viattomalla sielulla hänen apunsa. Ja tämänkö sallisin tapahtua? Hänetkö antaisin sinun, ilkeiden tarkoitustesi täyttämiseksi, uhrata ikuisen kadotuksen tuskille, niinkuin minutkin tahdoit uhrata? Minä vaihdoin viinin, itse olet juonut suuhusi noita-juoman.
Tyttösen näin puhuessa kiivaalla ja suuttuneella äänellä, oli Olavi vain tuijottanut häneen, ja vaahtoa kokoutui hänen huulilleen. Horkansetki sai hänestä kiinni, jalat vääntyivät väärään, sormet tarttuivat jäykkinä pöytäliinankulmaan. Mies vaivainen putosi kovan suonenvedon vallassa lattiaan, vetäen perästänsä pöytäliinat, astiat ja viinimaljat.
Nyt törmäsivät, melusta peljästyneinä, palvelijat sisään. He kokivat nostaa Olavia pystyyn. Hän avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi ympärilleen, kunnes hänen katseensa kohtasi Gretchenin, joka kalpeana ja peloissaan nojausi viereisen tuolin selkälautaa vasten.