— Niin, nuori herra, vastasi Pekka, pyyhkien pellavatukan silmiltään.
Hän itse ja Kreeta, torpparin-ämmä myös, laillisesti vihityt
Pohjanmaalla kristilliseen avioliittoon. Sanottuhan on, ett'ei miehen
pidä yksinänsä oleman.
— Ai, ai, sanoi nauraen Niilo. Jos minun täytyy jättää Ebba rouva ja lähteä sotaan, niin tulet sinä siivosti mukaan, ja miten käy silloin torpan, kun Kreeta yksinään saa sitä hoitaa.
— Sen hän osaa oivallisesti, kehui ylpeänä Pekka. Hän pystyy itse kyntämään, jos niin tarvitaan, sillä siihen ovat Pohjanmaan reippaat tyttösiipat nyt saanet oppia, kun niin monta miestä on hukkunut tuohon tyhmään sotaan. Mutta sotapa ei sentään ollutkaan niin tyhmä. Tällä haavaa on Pohjanmaalla miesväen puute, enkä muuten kai olisi saanutkaan Kreetaa muassani tänne.
Hän heitti tirkistävän, itserakkaan ja ihastuneen silmäyksen Kreetaansa ja lisäsi sitten:
— Teitä en koskaan jätä, Niilo herra, en kotona enkä muualla. — Annappa tänne, sanoi hän sitten palvelijalle, jonka tuli kantaa häätorttua. Etkö näe että minä olen täällä! Anna mun kantaa.
Aterian loputtua tarttui Götrik Fincke suureen hopeamaljaan, pyysi äänettömyyttä ja lausui:
— Vihollinen vei voimani päivinä käsivarteni, mutta hän ei voinut viedä ruotsalaista sydäntäni. Ja tämä sydän sykkii vieläkin ylpeyttä, ajatellessani niitä voittoja, joihin niin usein olen vienyt Suomen poikiani. Se pahoitti minua kovasti, kun kansa äsken näkyi menneen hajallensa ja käänsi aseensa omaa rintaa vastaan. Ja vieläkin minua pahoittaa se eripuraisuus, joka vallitsee valtakunnassa. Se päivä on tuleva, jolloin voimiamme tarvitaan valtakunnan vanhaa vihollista vastaan. Vielä ei kukaan tunne hänen voimaansa, mutta tulkaan hän vain! Vaikkapa hän hakkaisikin poikki kansan käden, niinkuin hän on minun käteni katkaissut; — niin kauvan kuin meillä on toinen käsi ja rehellinen, isänmaallinen sydämemme tallella, olemme, kun olemmekin, vahvat. Tämä on minun sanani teille, te nuoret, nyt juodessani teidän onneksenne tästä vanhasta maljasta, jonka kerran itse otin pajarin teltasta.
Götrik Fincke tyhjensi rakkaan maljansa, jonka jälleen passaripoika täytti reunoihin asti. Niilo Iivarinpoika tarttui siihen nyt.
— Teidän sananne on pysyvä meille kalliina, kunnioitettuna muistona, isä, sanoi hän vakavasti. Lapsemme ja lapsenlapsemme ovat ne painavat sydämiinsä. Niinkuin itse olen kasvanut isoksi ja vahvaksi, vaikka olen maannut vihollisen miekan lyömänä kalman omana melkein, niin kasvakoot hekin voimassa ja olkoot aina valmiit asettamaan rintansa maan ja valtakunnan suojaksi. Sotilaana kyllä tiedän että onni voi vaihtua. Mutta minä olen kokenut vanhan, arvoisan kirkkoherramme sanojen totuuden ja huomannut että, vaikka viimeinenkin toivo näkyy rauenneen, voi Jumala armossansa kääntää kaikki paruiksemme. Tulkoon, jos niin on taivaan tahto, vihollinen kymmenkertaisella voimalla. Me ja meidän jälkeisemme emme pelkää, sillä Herra on auttava meitä, niinkuin tähän saakka, hyvässä taistelussamme.
Hän tyhjensi vuorostaan maljan. Vakava mieli-ala vallitsi nyt hetken aikaa seurassa. Jokaisella oli kansan taistelujen ja kärsimysten muisto vireänä mielessä; he eivät unohtaneet tuota kamppausta, joka vuosi satojen vierressä on ikääskuin pyhäksi käynyt ja jossa tiedettiin kansan elämän taikka kuoleman kaupoilla olleen.