Gretchen oli ja pysyi poissa. Luultavasti oli hän — niin arveltiin — lentänyt tiehensä Pelsepupin avulla. Eräs vahtimies väitti nähneensä mustan jättiläislinnun kaltaisen haahmon yösydännä häilyvän seinää vasten räystäsrännin kohdalla hänen ikkunansa alla. Mies oli niin peljästynyt, ett'ei uskaltanut sille puolen linnaa ennen päivän tultua, mutta silloin ei haahmoa enää näkynyt.
LOPPU.
Oli päästy elokuun loppupuoleen. Porkkolan kartano oli uudestaan rakennettu ja välkkyi vastaveistettynä, komeana koivujen vihannoivain välistä.
Lukuisa joukko ritareita ja ylhäisiä naisia loistavissa puvuissa oli kokoontunut tuohon suureen, koristettuun saliin — Ebba Fincken ja Niilo Iivarinpojan häitä viettämään.
Vihkimyksen toimitti kirkkoherra vanhus. Hän oli Ebballe antanut kirkon kasteen, hän oli kasteen-liiton hänelle vahvistanut, ja kun hän nyt näki neidon — sitten kun Herra oli kovilla kärsimyksillä koettanut — onnellisena morsiamena posket punassa seisovan tuon hohtavan silkkiteltan alla, jota kauniit kaasot ja uljaat ohjemiehet pitivät, silloin vapisi hänen äänensä liikutuksesta, hänen alkaessaan:
— Ei yhdellekään ihmiselle ole suotu että läpikatsoa Herran, kaikkivaltiaan sallimusta. Mutta niinkuin Daavid virrentekijä lausuu: ahdistuksesta minut päästänyt olet, niin tulee meidän aina luottaa Herran päälle, joka ei omaisiansa hylkää. Katsokaa kuinka kauniina kesä nyt seisoo kukoistuksessansa ja tähkäpäät pellolla turpoovat. Runsaalla kädellä suopi nyt kaikkein hyvien lahjojen antaja viljaa, sitten kun hän vanhurskaudessansa kovasti ja kauvan on koetellut meitä näljällä ja kalliilla ajalla. Kansa, joka oli miekkaan tarttunut, on nyt palannut takaisin sirppiensä ja autojensa tykö. Rauha vallitsee maassa, ja mitä viha on kaatanut, sen ahkeruus uudestaan ylösrakentaman pitää, niinkuin tämä talo, jossa nyt olemme kokoontulleet, jälleen on ylöskohonnut tuhkasta, suurempana ja kauniimpana kuin entinen. Täällä tulee nyt uljas, jalo ja ylhäinen vänrikki Niilo Iivarinpoika emäntänsä, siveän, jalon ja ylhäisen neitsyen Ebba Fincken kanssa Herran pelvossa ja hänen siunauksessansa viettämään elämänsä suven ja vanhuutensa syksyn onnellisella kukoistuksella ja ihanalla hedelmällä, johon alaskutsumme sen kaikkein korkeimman armon. Rukoilkaamme!
Kun vihkimys oli toimitettu messuineen ja virrenlauluineen, istuttiin hää-aterialle, joka nautittiin ilon ja riemun vallitessa.
— Se oli ikävää, lausui Niilo, — kun palvelija oli tarttua häätorttu-vatiin, tarjotakseen Ebballe — että reipas Pekkani, joka aina on tehnyt tehtävänsä sodan ja vainon vallitessa, nyt ei ole saapuvilla palvellakseen minua. Siitä kun hän Turussa sai joksikin aikaa loman, ei häntä enää ole näkynyt. Mutta hänet oikealta kannalta tunteakseni, ei hän ole hukkaan joutunut.
Samassa kuului rämisevän kärryt; -jotka seisahtivat portaiden eteen, ja sisään hääsalihin astui Pekka tyytyväisyys naamassaan ja puoleksi laahaten muassaan talonpojan-tyttöä, jonka vereksille punaposkille hämi ja ujous ajoi lisää purppuraa.
— Pekka! huudahti Niilo.