— Kavaltaja, huusi hänelle Niilo. Niin, tuijota minuun, sinä kelvoton.
Ilkeät vehkeesi eivät onnistuneet. Tunnen kaikki kemialliset hankkeesi.
Kauvan olet välttänyt rangaistusta, mutta nyt saat, kun saatkin,
tekojesi palkan.
Ebba oli viereisestä huoneesta kuullut Niilon äänen ja riensi nyt riemuiten hänen syliinsä. Liikutuksen vallassa painoi hänet Niilo rinnalleen, hellästi suudellen noita onnesta loistavia kasvoja.
Olavi Sverkerinpoika koki vielä nousta. Hänen silmänsä kiiluivat vihaa, ja hän nosteli nyrkkiänsä. Mutta väristen vaipui hän jälleen maahan.
— Kirje… korisi hän, ja kasvoille lensi kuolemantuska.
Taasen tuli hänelle kova suonenveto. Tämän tauottua kävivät hänen kasvonsa hetkeksi levollisemmaksi. Hänen silmistään lensi himmeä, rukoileva katse läsnä-olijoihin, hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin olisi hän tahtonut jotakin sanoa, hänen rintansa aaltoili raskaasti, mutta samassa hetkessä tuli häneen suonenveto uudestaan, ja tuskissa väännellen heitti hän henkensä.
Peljästyneenä nojasi Ebba päätänsä Niilon hartiaa vasten, ikääskuin olisi hän tahtonut karttaa tuota kauheaa näkyä.
Älä välitä kavaltavan konnan kuolemasta, sanoi Niilo. Petturi, vakoja, joka kavalasti imarrellen luikertaa kansalaistensa luottamukseen varastaaksensa heidän kunniansa — ehkäpä pannaksensa isänmaan onnen kaupoille, hän ei ansaitse sääliä, vaan halveksimista vain. Tule, mennään pois!
Myöhempään illalla oli Pekka Niilon ja oman hevosensa kanssa linnakentällä, odottaen pimeässä jotakuta tulevaa. Eikä hänen tarvinnut kauvan odottaa, ennenkun ihmishaamu näkyi tulevan, juosten linnasta päin kentän poikki. Se oli Gretchen hovipoika-vaatteissaan. Hetken päästä kuului kahden laukkaavan hevosen kavioin kopse tömisevän pitkin kaupungin ahtaita katuja, mutta se ei häirinnyt moiseen meluun tottuneita, kiinniruuvattujen ikkunaluukkujensa takana nukkuvia kaupunkilaisia. Ratsastajat, ajoivat ulos tulliportista, ja toinen heistä, tuttavamme Pekka, lausui leikillisesti:
— Kun nyt tulen mustalaisten luo, niin annanpa akkojen povata itselleni, pitääkö minun tänä vuonna mennä naimisiin vai olla menemättä.
Kun oikeuden-palvelijat seuraavana päivänä tulivat noutamaan tuota velhoomisesta ja noituudesta syytettyä tyttöä, oli hän, kun olikin, tipo tiessään. Sen huoneen ikkuna, jossa häntä oli pidetty suljettuna ja jossa Niilo vielä edellisenä iltana oli käynyt häntä puhuttelemassa, oli auki — ja tämä seikka oli ainoana, jälkenä hänen perästänsä, Oli huimaavan syvä sieltä ylhäältä maahan, ja mahdotonta oli että mikään ihmis-olento olisi tuosta uskaltanut hypätä alas. Kun räystäsränni, joka kävi ihan ikkunanpieltä myöten, pari vuotta sitä ennen pystytettiin, oli muuan työmies luiskahtanut keskikorkealta irti ja pudonnut kuoliaana maahan..