"Hänelle se onnistuu, Gonzaga", sanoi Valentina hänen poistuttuaan. "Hän on soturi ja tietää, millaisiin sanoihin ne miekkoset eivät pysty vastaamaan."
"Toivotan hänelle onnea yrityksessään", ärähti Gonzaga, jonka kauniit kasvot nyt olivat kalpeat nyreydestä. "Mutta olen valmis lyömään vetoa, että hänen ponnistuksensa raukeavat tyhjiin."
Mutta Valentina hylkäsi tarjouksen, jonka harkitsemattomuus tuli paremmin kuin todetuksi, kun Francesco noin kymmenen minuutin kuluttua astui jälleen sisälle yhtä järkkymättömän rauhallisena kuin lähtiessään.
"He ovat nyt hiljaa, madonna", ilmoitti hän.
Valentina katsahti häneen kysyvästi. "Miten saitte sen suoritetuksi?" tiedusti hän.
"Olihan siinä vähä vaikeutta", vastasi hän, "mutta ei kovin paljoa". Hänen katseensa siirtyi Gonzagaan, ja hän hymyili. "Herra Gonzaga on heille liian pehmeä. Hän on liian aito hovimies turvautuakseen siihen häikäilemättömyyteen, joka on välttämätön, kun ollaan tekemisissä raakimusten kanssa. Teidän ei pitäisi kaihtaa käymästä heihin käsiksi", kehoitti hän keikaria ihan vakavissaan ilman ivan häivettäkään. Eikä Gonzaga sellaista epäillytkään.
"Minäkö tahraisin käteni käymällä kiinni moiseen roskajoukkoon?" huudahti hän kauhistuneesta "Ennemmin kuolisin."
"Tai sitten pian senjälkeen", kirskui Peppe, joka oli tullut sisälle kenenkään huomaamatta. "Patrona mia, teidän olisi sietänyt nähdä tämä ritari", jatkoi hän, astuen likemmäksi. "Niin, Roland ei ollut puolittainkaan niin raivoisa kuin hän, kun hän seisoi miesten edessä, selittäen kuinka kurjia he olivat, ja käskien heidän paneutua makuulle, ennenkuin hän ajaisi heidät vuoteeseen luudanvarrella."
"No, menivätkö he?" kysyi Valentina.
"Eivät aluksi", kertoi narri. "He olivat juoneet kylliksi ollakseen kovin rohkeita, ja muuan hyvin juopunut oli kylliksi uskalias karatakseen hänen kimppuunsa. Mutta herra Francesco iski hänet maahan omin käsin, huusi Fortemania ja käski pistää miehen koppiin selvenemään. Jäämättä sitten edes katsomaan, että hänen määräyksiänsä noudatetaan, hän marssi pois varmana siitä, ettei muuta enää tarvittu. Eikä muuta tarvittukaan. Miehet nousivat pöydästä, jupisten kirouksen tai pari kenties — mutta ei niin äänekkäästi, että se olisi kuulunut Fortemanin korviin — ja laittautuivat makuulle."