Peppen kerkeä silmä oli havainnut Gonzagan rypistävän ja pudottavan paperin samoin kuin hän oli pannut merkille Gonzagan hätäytyneen ilmeen, ja hänen epäluulonsa olivat heränneet. Hän oli luonnostaan tiedusteluhaluinen, ja kokemus oli hänelle opettanut, että sen tietäminen, mitä ihmiset koettivat salata, oli tavallisesti juuri kaikkein tärkeintä. Niin ollen narri, sittenkun Gonzaga oli noudattanut Valentinan kutsua ja poistunut, tirkisteli tarkasti muurin toiselle puolelle.
Aluksi hän ei nähnyt mitään ja aikoi pettyneenä päätellä, että Gonzagan viskaama esine oli kadonnut suojakaivannossa kohisevaan veteen. Mutta äkkiä hän huomasi rypistetyn paperipallon, joka oli ulkonevalla kivellä kuohuvan virran partaalla ja jonka ihme näytti estäneen putoamasta veteen. Tyydytyksekseen hän pani merkille, että se oli noin kolmen metrin päässä suoraan nostosillan vieressä olevan sivuportin alapuolella.
Salaa, sillä Peppen tapana ei ollut ottaa ihmisiä uskotuikseen, jos sen suinkin saattoi välttää, hän hankki nuorakiepun. Laskeuduttuaan alas ja hiljaa avattuaan sivuportin hän sitoi köyden toisen pään kiinni ja laski toisen pään veteen äärimmäisen varovasti, jotta ei sysäisi sillä paperia ja siten menettäisi sitä.
Varmistuttuaan taaskin, ettei häntä kukaan tarkkaillut, hän laskeutui köyttä myöten alas, siirrellen apinan tavoin käsiään vuorotellen ja nojaten jalkojaan karkeapintaiseen graniittimuuriin. Hieman heiluttamalla köyttä hän sitten pääsi likemmäksi rypistettyä palloa ja kurottautumalla niin rajusti, että oli suistumaisillaan jokeen, hän sieppasi paperin ja vei sen hampaittensa väliin. Siirrellen taaskin käsiään vuorotellen hän kapusi takaisin sivuportille vimmaisen hätäisesti, sillä hän ei pelännyt ainoastaan linnan vahtisotilaiden, vaan myöskin piirittäjäin leirissä olevien tähyilijäin mahdollisesti huomaavan hänet. Sinne päästyään hän oli riemuissaan siitä, ettei kukaan ollut häntä nähnyt, ja tunsi halveksumista niiden miesten valppautta kohtaan, joiden olisi pitänyt hänet havaita.
Hiljaa suljettuaan pikku portin, lukittuaan sen ja työnnettyään kiinni sen sekä ylä- että alareunassa olevat telkeet hän kävi vahtihuoneessa, jonka hän tapasi tyhjänä, panemassa avaimen paikalleen, sille varattuun naulaan. Senjälkeen hän salaperäinen kirje kädessään pinkaisi pihan ylitse ja talouspuolelle vievän eteishuoneen lävitse eikä pysähtynyt ennenkuin keittiössä, jossa veli Domenico paistoi sinä aamuna teurastamansa lampaan lapaa. Nyt, piirityksen alettua, ei nimittäin enää saatu kaloja purosta eikä jäniksiä eikä sirkkusia ympäristöltä.
Munkki sadatteli narria voimaperäisesti, kuten hänen tapansa oli kaikissa tilaisuuksissa, sillä hän ei suinkaan ollut liian pyhä kammotakseen lievempimuotoisia kirouksia. Mutta Peppellä ei tällä kertaa ollut purevaa vastausta valmiina, mikä sai dominikaanin tiedustamaan, oliko narri sairas.
Välittämättä hänestä mitään narri levitti ja silitti rypistyneen paperin takan viereisessä sopessa. Luettuaan sen hän vihelsi ja työnsi sen sitten eriskummaisen ihokkaansa povelle. "Mikä sinua vaivaa?" kysyi munkki. "Mikä sinulla oli kädessäsi?"
"Munkinaivoista valmistettavan ruokalajin ohje. Perin harvinainen herkku, jonka siihen tarvittavien ainesten niukkuus tekee kalliiksi." Ja sen vastauksen säväytettyään Peppe katosi, jättäen munkin silmiin häijyn ilmeen ja kielelle lausumattoman kirouksen.
Narri meni kirjeineen suoraa päätä Aquilan kreivin puheille. Luettuaan sen Francesco kyseli häneltä tarkoin, miten se hänen tietojensa mukaan oli joutunut Gonzagan haltuun. Muuten ne rivit eivät suinkaan tehneet häntä levottomaksi, kuten Peppe oli odottanut, vaan näyttivät herättävän hänessä tyydytystä ja varmuutta.
"Hän lupaa tuhat kultaflorinia", jupisi hän, "Gonzagan vapauden ja suosion lisäksi. Enpä siis puhunut muuta kuin totta vakuuttaessani miehille Gian Marian vain turhanpäiten uhkailevan meitä pommituksella. Pidä tämä asia salassa, Peppe!"