Ikäänkuin tämä teko olisi rauhoittanut häntä ja palauttanut hänet järkiinsä, astui Gian Maria nyt esille ja puhuen tyynemmin kuin siihen asti pyysi serkkuaan ilmoittamaan, millä ehdoilla hänen sallittaisiin palata Babbianoon hänen kansansa määräämänä aikana.
"Mitään muuta ehtoa ei ole kuin se, että luovut vaatimasta monna
Valentinaa puolisoksesi ja etsit lohdutusta — kuten hänen korkeutensa
Urbinon herttua luullakseni itse ehdotti — herra Guidobaldon
nuoremmasta veljentyttärestä."
Ennenkuin Gian Maria ehti vastata, kehoitti Guidobaldo hiljaa häntä hyväksymään ehdon.
"Mitä muuta voisitte tehdä?" lopetti Montefeltro ponnekkaasti.
"Entä tämä toinen veljentyttärenne —?" kysyi Gian Maria masentuneesti.
"Olen jo antanut sanani", vastasi Guidobaldo.
"Entä monna Valentina?" lisäsi toinen, melkein vinkuen.
"Saa mennä avioliittoon tämän itsepintaisen condottieronsa kanssa.
Minä en heitä vastusta. Niin, olen ystävänne tässä asiassa. Uhraanpa
Valentinankin teidän eduksenne. Jos nimittäin olette itsepäinen,
syöksee kreivi teidät turmioon. Hän on voiton puolella, hyvä herra.
Tunnustakaa tappionne, kuten minä tunnustan omani, ja maksakaa!"
"Mutta mitä on teidän tappionne minun tappiooni verrattuna?" huudahti Gian Maria, joka Guidobaldon arvostelevien sanojen nojalla oivalsi, että sellainen veljentyttären puoliso kuin Francesco del Falco ei suinkaan ollut vastenmielinen uhkaavina rauhattomina aikoina.
"Se on ainakin yhtä ehdoton", vastasi Guidobaldo, kohauttaen olkapäitään. Ja tähän suuntaan Urbinon herttua pitkitti muutamia minuutteja, kunnes Gian Maria vihdoin huomasi, että hänen liittolaisensa ei ollut ainoastaan luopunut hänestä, vaan nyt lisäksi kamppaili hänen serkkunsa puolella, vaatien häntä hyväksymään serkun ehdot, niin harmilliset kuin ne olivatkin. Tällä tavoin ahdistettuna Gian Maria lamaantuneena tunnusti tappionsa ja ilmoitti taipuvansa maksamaan menetyksensä. Samalla hän tiedusti, kuinka pian hänen sallittaisiin poistua linnasta.