KAHDEKSAS LUKU
Kehnojen viinien keskellä
Ja niinpä kävi, että sillä aikaa, kun Valentinan häiden valmisteluja Guidobaldon määräyksestä suoritettiin kuumeisen hätäisesti — kun maalarit, kaivertajat ja kulta- sekä hopeataiturit kävivät käsiksi kiireellisiin tehtäviinsä, kun sanansaattajat kiitivät Venetsiaan noutamaan lehtikultaa ja ultramarinia vihkimäjakkaroita varten, kun häävuodetta noudettiin Roomasta ja vaunuja Ferrarasta, kun kallisarvoisia kankaita koottiin ja hääasuja muovailtiin — uhkea Romeo Gonzaga puolestaan puuhasi yhtä uutterasti tehdäkseen tyhjiksi kaikki nämä uuraat valmistukset.
Kolmannen päivän iltana hänen vehkeilynsä alkamisen jälkeen hän istui Urbinon palatsissa hänelle varatussa huoneessa ja kypsytti suunnitelmiaan. Ja hän oli niin mielissään omista mielteistään, että hänen istuessaan ikkunansa ääressä väikkyi tyytyväinen hymy hänen huulillaan.
Hän antoi katseensa harhailla hedelmättömän kallioerämaan vieruja pitkin Metauro-joelle, joka koukerteli merta kohti hedelmällisten tasankojen halki ja välkkyi ilta-auringon valossa milloin hopeisena, milloin kultaisena. Hän ei olisi hymyillyt ihan niin iloisesti, jos olisi pitänyt yritystä, johon aikoi ryhtyä, niin sotaisena kuin hän oli sen Valentinalle esittänyt. Häneltä ei puuttunut oveluutta eikä kykyä arvostella ihmismielen toimintaa, ja hän arveli sangen järkevästi, että kun neiti Valentina kerran sulkeutuisi Roccaleonen muurien suojaan ja lähettäisi sedälleen sanan, ettei hän menisi naimisiin Gian Marian kanssa eikä palaisi Urbinoon, ennenkuin setä antaisi hänelle herttuallisen sanansa siitä, ettei hänen enää tarvitsisi kuulla mitään koko liitosta, herttua ensiksi antautuisi.
Hän uskoi, ettei se ehkä tapahtuisi heti — eikä hän sitä toivonutkaan; sanansaattajia kulkisi edestakaisin, ja Guidobaldo koettaisi mairittelemalla taivuttaa veljentytärtään palaamaan. Tähän Valentina ei taipuisi, ja lopulta hänen setänsä oivaltaisi, kuinka kelvoton tilanne olisi, ja suostuisi hänen ehtoihinsa, jotta se saataisiin lopetetuksi. Että johduttaisiin aseleikkiin ja että Guidobaldo lähtisi piirittämään Roccaleonea, sitä hän ei hetkeäkään uskonut — sillä millaista naurua herttua saisikaan osakseen naapurivaltioiden taholta! Pahimmassakin tapauksessa, jos tulisi piiritys, ei siinä toimittaisi yhtä tuimasti kuin tavallisessa sodassa; ei hyökkäiltäisi, ei pommitettaisi: se olisi yksinkertaisesti sulkeminen, jonka tarkoituksena olisi ehkäistä muonavarojen saanti, nälällä pakottaa varusväki alistumaan — sillä ei mitenkään osattaisi aavistaa linnassa olevan muonavaroja niin paljon kuin Gonzaga valmistautui sinne hankkimaan.
Niin aprikoi Gonzaga mielessään, ja hänen heikon suunsa pieliä elähdyttävä hymy kävi miettiväisemmäksi. Hän haaveksi suuria haaveita sinä iltana; hänellä oli ihania näkyjä vastaisesta, ruhtinaallisesta vallasta, jonka hän saisi haltuunsa tämän hänen niin taitavasti valmistamansa liiton nojalla — narri narrien paratiisissa, narrimaisuutensa ainoana seuranaan.
Mutta kaikesta siitä huolimatta hänen unelmansa olivat ihanan suloisia haaveiltaviksi ja hänen näkynsä todella houkuttelevia hellittäviksi. Oli muovattava suunnitelmia ja keksittävä keinoja, jotta päästäisiin pakenemaan Rocealeoneen. Oli tehtävä laskelmia, arvioitava muonavaroja, aseita ja miehiä; ja sittenkin nämä laskelmat, olivat valmiit, oli kaikki nämä tarpeet hankittava. Elintarpeista hän oli jo huolehtinut, kun taas aseita hänen ei tarvinnutkaan ajatella; Roccaleonessa olisi niitä runsas varasto. Mutta miesten löytäminen tuotti hänelle jonkun verran huolta. Hän oli päättänyt pestata parikymmentä, joka oli totisesti mahdollisimman pieni lukumäärä, jos hän mieli kunnollisesti näyttää olevansa valmis sotaan ihan tosimielessä. Mutta vaikka tämä lukumäärä olikin vaatimaton, mistä hän löytäisi kaksikymmentä miekkosta, jotka välittäisivät hengestään niin vähän, että antautuisivat sellaiseen yritykseen — edes runsaan palkan houkutteleminakaan — ja siten myöskin Guidobaldon herttuallisen suuttumuksen alaisiksi?
Hän pukeutui kerran keikarielämässään kohtuullisen yksinkertaiseen asuun ja astui yön tultua Duomon takaisen, kurjan kadun varrella olevaan kapakkaan, toivoen sieltä, kehnojen viinien keskeltä, ehkä löytävänsä tarvitsemansa miehet.
Sattui niin perin onnekkaasti, että hän tapasi siellä vanhan, ryöstelevän soturin, joka oli aikomaan ollut halvemmanlaatuinen condottiero, mutta jota huono onni ja kehno viini olivat pahasti alentaneet.