"En ainoastaan salli sitä, vaan lisäksi autan teitä voimieni mukaan, jos keksitte keinon, jolla hänet voidaan houkutella pois Roccaleonesta."
"Enää en epäröi. Veljentyttärenne, herra herttua, on kapinallinen, ja häntä on kapinallisena kohdeltava. Hän on hankkinut varusväen linnaan ja singonnut uhmailun maan hallitsijalle. Se on sodanjulistus, teidän korkeutenne, ja sotaan me joudumme."
"Mielisittekö turvautua väkivaltaan?" tiedusti Guidobaldo äänessään paheksumisen häive.
"Asevoimaan, teidän korkeutenne", vastasi Gian Maria vitkastelematta ja tuimasti. "Alan piirittää tätä hänen linnaansa ja revin sen maahan kiven kiveltä. Niin; olisin kosinut häntä sievästi, jos hän olisi sallinut, lempein sanoin ja siloitellusti, mikä neitosista on mieluista. Mutta koska hän uhmaa meitä, kosin häntä pyssyillä ja tykeillä ja koetan nälällä pakottaa hänet alistumaan kosintaani. Rakkauteni pukeutuu sotisopaan alistaakseen hänet, ja kautta Jumalan vannon, etten aja partaani, ennenkuin olen päässyt siihen linnaan."
Guidobaldo näytti vakavalta.
"Minä suosittelisin lievempää menettelyä", virkkoi hän. "Piirittäkää häntä, jos haluatte, mutta karttakaa liiallista rajuutta! Ehkäiskää häneltä muonavarojen saanti ja ottakaa nälkä puoltajaksenne! Sittenkin, pelkään, teille nauretaan koko Italiassa", lisäsi hän mutkattomasti.
"Viis' siitä! Naurakoot hupsut, jos heidän mielensä tekee! Kuinka paljon väkeä hänellä on Roccaleonessa?"
Tämä kysymys sai Guidobaldon otsan synkistymään. Näytti siltä kuin hän olisi muistanut jonkun unohduksissa olleen seikan.
"Noin kaksikymmentä miestä tunnetun, Forteinani-nimisen vintiön komentamina. Joukon pestasi, kerrotaan, muuan hovissani ollut herrasmies, puolisoni sukulainen herra Romeo Gonzaga."
"Onko hän siellä nyt?" ähkäisi Gian Maria. "Siltä näyttää."