»Sitä minä teiltä juuri kysyin.»
»Oh, ei mitään, ei yhtään mitään! Kaikki on teidän tarkastettavissanne.» He alkoivat nousta leveitä portaita. »Täällä ylhäällä on muutamia henkilöitä, jotka on täytynyt eristää, muutamia onnettomia, jotka on todistettu mielenvikaisiksi.»
»Mielenvikaisia!» Chauvinière näytti kummastuneelta. »Siis laitokseen, jossa ei enää ole tilaa sairaillekaan, lähetetään niitäkin, joiden pitäisi olla hulluinhuoneessa! Mikä häpeällisyys!»
Baziret myönsi, niinkuin hän myönsi kaikki, mitä ylväs edusmies olisi sanonut. Jos nuo ylemmät suojat voitaisiin tyhjentää asukkaistaan, voisi hän järjestää sinne toisen osaston ja siten vähentää tungosta alhaalla. »Mielipuolet», valitti hän, »ottavat niin paljon tilaa».
»Olen sen huomannut», vastasi Chauvinière. »Ne täyttävät koko maailman.»
Ryhdyttiin sitten tarkastamaan yläkertaa. Baziret avasi oven toisensa jälkeen noihin yksinäisiin vankikammioihin, joissa nähtiin milloin vanha mies, milloin vanhanpuoleinen ylimysnainen, ja jokaisessa kammiossa samanlainen vaatimaton puutuoli ja lautapöytä ja huoneen nurkassa patja ja huopapeitteitä.
Vihdoin, lopettaen kärsimättömyyden, jonka Chauvinière oli täydellisesti salannut, Baziret avasi oven sen henkilön huoneeseen, joka oli syynä kaikkeen tähän innokkuuteen edusmiehen puolelta — sen henkilön, jonka tähden tai jota koskevien omien tarkoitustensa vuoksi hän nyt penkoi kaikkia näitä asioita ja edelleenkin penkoisi. Ja niin kätkettyä ja taitavaa myyräntyötä hänen penkomisensa oli, että pinnalla ei näkynyt mitään, mikä hänen työnsä tarkoituksen paljastaisi.
Mademoiselle de Montsorbier istui huoneen ainoalla tuolilla, jonka hän oli sijoittanut ristikkoikkunan viereen Hän käänsi päätänsä, kun ovi avattiin, ja säpsähti hiukan nähdessään Chauvinièren, joka katseli häntä arvostelevasti, osoittamatta mitään tuntemisen merkkiä. Tyttö näytti hänestä tavallista kalpeammalta, silmät olivat hiukan jännittyneet, piirteet hieman vääntyneet. Mutta yleensä hän oli ehkä muuttunut vähemmän, kuin mitä edusmies oli odottanut, viikon jälkeen, joka oli kulunut hänen äitinsä teloituksesta ja siitä, kun hänet itse Conciergeriesta siirrettiin tänne; ja tuo pieni muutos, jonka hän tarkalla silmällään havaitsi, ei laisinkaan rumentanut. Kärsimys oli korostanut hänen henkevää, eetterimäistä ilmettään. Sisällisesti riitti tarkastajalta huokaus filosofiselle mietelmälle, että kärsimys sittenkin on ihmistä enimmin hienostava vaikutin.
»Kuka tämä on?» kysyi hän kylmästi.
Baziret ilmoitti hänelle, ja sillä välin Chauvinière edelleen katseli potilasta.