»Haa!» virkahti hän vihdoin. »Hän ei tosiaan näytä mielipuolelta, tämä neitonen.»
»Ah, usein niiden laita on niin! Heidän ulkonäkönsä pettää tarkimmankin.»
»Mutta jos te lääkärit voitte erehtyä yhteen suuntaan, niin voitte erehtyä toiseenkin.» Hän tuijotti Baziretiin peloittavan epäilevillä silmillä. »Voinpa kuvitella mielessäni olosuhteita, joissa te mielellännekin soisitte erehtyvänne.»
Baziretia puistatti. »Tarkoitatte, kansalainen…?»
»Pyh! Te ymmärrätte minua varsin hyvin! Tämä tyttö esimerkiksi…» Hän keskeytti puheensa, katsellen tyttöä jälleen ja nojaten kättä leukaansa. Sitten hän äkkiä kuin mies, joka tekee nopean päätöksen, viittasi lääkäriä poistumaan. »Minä puhuttelen häntä», virkkoi hän. »Minun velvollisuuteni on ottaa selvää kaikesta, missä…» Jälleen hän keskeytti lauseensa. »Odottakaa minua käytävän päässä. Äänen kantamattomissa.»
Lääkäri kumarsi jälleen säikähtyneessä nöyryydessään ja lähti. Chauvinièren silmät seurasivat häntä. Ne olivat viekkaat, ivalliset, halveksivaiset. Vihdoin hän astui huoneeseen ja sulki oven.
»Nyt se ilveilynäytös on esitetty», sanoi hän lempeästi, ikäänkuin tehdäkseen tytön uskotukseen, osalliseksi tarkoituksiinsa.
»Esitättekö te ilveilynäytelmää, monsieur?»
Tyynenä ja tasaisena kuului kysymys heleäsointuisella äänellä. Se säpsähdytti edusmiestä. Hän kumarsi hiukan.
»Teitä palvellakseni, kansalainen.»