»Edellytänkö? Onko siinä mitään julkeutta jos esittää historiallisen tosiasian? Pyydänkö minä mitään? Vaadinko palkkaa tarjotusta palveluksestani? Minä olen teidän käskettävissänne, kansalainen, pelastaakseni teidän henkenne, koska…» Hän vaikeni tehden pienen puolustelevasti torjuvan liikkeen. »Koska halu palvella teitä ilman palkkiota tai palkkion toivoa on minua itseäni voimakkaampi. Eikö sitä voi olettaa?»
»Ei, monsieur. Se on uskomatonta.»
Chauvinière katseli vakavana tyttöä, joka seisoi siinä solakkana ja suorana, vartaloltaan melkein poikamaisena, lukuunottamatta vähäistä kumpua musliinihuivin alla, hienopiirteiset kasvot niin tavattoman levollisina ja päiväpaisteen takaapäin luodessa hehkuvan sädekehän hänen kultakutrisen päänsä ympärille.
»Uskomatonta kylläkin», myönsi hän vihdoin. »Sellaista on minusta usein väitetty. Minun luonteessani on jokin ristiriita. Mielenlaatuni muovattiin ivalliseksi. Odottamaton houkuttaa minua. Jonakin päivänä se kai viettelee minut turmioon. Mutta minä lähden hymy huulilla nauttien hetkestä.» Hän ei odottanut mitään vastaselitystä, vaan jatkoi kiihoittaen äänensä nopeampaan vauhtiin. »Me tuhlaamme aikaa, kansalainen. Kuunnelkaa ja päättäkää sitten itse. Teillä on miettimisaikaa tämän hetken ja ratkaisun välillä. Epäilkää minua, niin joudutte piankin mestattavaksi; tai uskokaa minuun ja sallikaa minun viedä teidät takaisin elämään. Olkoon asia niinkuin haluatte. Minä teen tarjouksen, mutta minä en houkuttele. Kuunnelkaa nyt.»
Nopeasti, lyhyesti hän piirsi tulevien tapausten sarjan. Hän toimisi niin, että mielisairaat Archevêchésta siirrettäisiin Rue de Bacin hulluinhuoneeseen, josta pakeneminen olisi helppoa. Siirtäminen tapahtuisi seuraavana päivänä. Heti kun se oli tapahtunut, lähtisi hän Nivernaisiin, johon konventti jo oli hänet määrännyt tarkastusmatkalle. Hänen passinsa olivat valmiit, ja niihin oli merkitty olematon kirjuri. Sen paikan täyttäisi neitonen, jos hän suostui ehdotukseen, sitä varten sopivasti puettuna miehen asuun. Mademoiselle de Montsorbier saisi miettiä asiaa ja ilmoittaa hänelle päätöksensä huomenna, kun hän kävisi talossa Rue du Bacin varrella. Toivottavasti nuori kansalainen valitsisi viisaasti. Nivernaisissa hän olisi vapaa menemään, minne tahtoi, ja epäilemättä kykenisi löytämään turvaa siellä syntymämaakunnassaan ja kenties hankkimaan itselleen apua voidakseen lähteä Ranskasta, jos niin halusi. »Me olemme molemmat kotoisin Nivernaisista», muistutti hän puheensa lopulla. »Kenties yhteinen syntymäseutumme vahvistaakin harrastustani teitä kohtaan.» Hän vilkaisi nopeasti ovelle ja sieppasi sitten vihdoinkin hatun päästänsä, tehden syvän kumarruksen. »Nöyrin palvelijanne, kansalainen. Jääkää hyvästi.»
Hän oli lähtenyt äkkiä, suomatta neitoselle aikaa vastata, jättäen hänet sinne seisomaan hämillään, otsa rypyssä, kuolemanpelon ja suojelijaansa kohdistuvan epäluulon vaiheille.
Sinä iltana pauhasi Chauvinière kansalliskonventin korkealta puhujalavalta raivokkaasti vankilajärjestelmää ja sitä asiaintilaa vastaan, jonka oli tavannut Archevêchén vankisairaalassa. Hän oli suurenmoinen rohkeudessaan, leimuava ivassaan, joka ei säästänyt ketään vastuunalaisista, eipä hän edes kavahtanut syyttämästä oikeusministeri Camille Desmoulinsiä. Hän väitti puhuvansa ihmisyyden nimessä, oikean ja vanhurskaan suuttumuksen tulen poltteessa.
Muuan edustaja alisen Loiren piiristä rohkeni keskeyttää hänet letkauksella, joka saavutti jonkun verran hyväksymistä täyteen sullotusta salista.
»Herra presidentti, sallitteko tämän miehen jatkaa kohtuutonta puolustustaan aristokraattien aseman lieventämiseksi?»
Seisoen jäykän suorana ja näyttäen hyvin kookkaita, mustatukkainen pää takakenossa, hienojen käsien levätessä kummallakin puolen sulkatöyhtöistä hattua puhujapöydän syrjällä, tukehdutti Chauvinière heti tuon purskahtelevan hyväksymisen kipinät.