»Aristokraattienko?» Hänen äänensä kajahti edustajien päiden yli kuin ukkosen jyrähdys, ja hän toisti: »Aristokraattienko?»
Äänettömyys seurasi silmänräpäyksessä. Hänen närkästynyt, kysyvä huudahduksensa oli kiinnittänyt heidän huomionsa. Hän pysähtyi nyt puheessaan, ja hänen ivallinen, käskevä katseensa etsi joukosta tuon Loiren uskalikon ja naulitsi hänet. Hän tunsi jännityksen arvon, ja pitkän tuokion hän piti heitä jännityksessä. Sitten hän laukaisi vastauksensa:
»Vapaiden miesten valtiossa, kansalaiset, tulee oikeuden olla samalla kertaa hellittämätön, sokea ja horjumattoman puolueeton. Se ei saa sietää ennakkoluuloja eikä ennakkopäätelmiä, sillä ne ovat tositeossa oikeuden kieltämistä. Oikeuden jumalattaren silmissä, jotka muinaiset kansat viisaudessaan vertauskuvallisesti sitoivat, ei ole aristokraatteja eikä plebeijejä, vaan ainoastaan syytettyjä. Ja jottei oikeus erehtyisi havainnoissaan — mikä vaara olisi tyrmistyttävä valistuneille ihmisille tällä järjen aikakaudella, — täytyy sen edellyttää syytetyt viattomiksi, kunnes sen oma todistusten siivilöiminen pakottaa langettamaan heille tuomion.»
Hyvä-huudot vyöryivät kuin yhteislaukaukset avaraa salia pitkin.
Chauvinière, joka niin hyvin tunsi sanojen voiman ja osasi niitä käyttää, tunsi myöskin näytelmällisen asennon arvon. Hän jäi nyt tyyneksi, täsmälliseksi, hievahtamattomaksi — täysiveriseksi isänmaan ystäväksi, jolla oli velvollisuutensa täytettävänä ja joka ei itse ollut mitään. Enää eivät hänen silmänsä etsineet äskeistä keskeyttäjäänsä, jottei hänen epäiltäisi nauttivan miehen hämmentymisestä. Hän ei edes huomannut — ei siihen ainakaan vastannut — Arrasin edustajan hyväksyvää hymyä, tuon tunnetun ihmisystävän, hennon ja kelmeän Maximilien Robespierren, joka poisti toisen parin silmälaseja kohotetulta nenältään säteilläkseen puhujalavalla riehuvaa kohti.
Tämän jälkeen ei hänen ehdotuksensa menestys enää ollut epätietoinen. Hänen vaatimuksensa, että uudistuksen aloittamiseksi mielisairaat heti siirrettäisiin pois Archevêchésta, jotta kärsiville potilaille varattaisiin niiden kipeästi kaipaamaa tilaa, sai yksimielistä kannatusta.
Laskeutuessaan puhujalavan askelmia hän mietti kyynillisen huvitettuna, kuinka mademoiselle de Montsorbierin sinivihreät silmät joutuisivat vastuunalaisiksi Ranskan sisäpolitiikasta. Mutta olihan — sitä hän myöskin muisteli — historiassa runsaasti esimerkkejä sellaisesta niistä päivistä asti, jolloin erään Helenan nenänkuosi oli aiheuttanut Troijan piirityksen.
KOLMAS LUKU
Dumey, Rue de Bacin hulluinhuonetta hoitava keski-ikäinen lääkäri, sai myöhään iltapuolella seuraavana päivänä ottaa vastaan vierailun edusmies Chauvinièrelta. Tämä saapui kyytivaunuissa, joista hän astui ulos matkalaukku kädessä.
Sen hän laski tohtorin yksityishuoneeseen. Hän kävi suoraan asiaan käskevällä, häikäilemättömällä tavallaan.