Neitonen tarkkasi häntä nyt tiukasti harmailla silmillään, etsien hänen kasvoiltaan vastausta lausumattomaan kysymykseensä.
Mies hymyili ikäänkuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. »Ja te olette päättänyt elää», sanoi hän. »Se on hyvin viisasta.»
»En ole niin sanonut.» Edusmiehen terävä vaisto säpsähdytti häntä hiukan.
»Ettekö? Mutta minä edellytän yhtä ja toista», puolusteli Chauvinière. »Minä otaksun sen teidän tyyneydestänne, siitä uhmattomasta vastaanotosta, jonka minulle soitte. Minua surettaisi kuulla siinä pettyneeni.»
»Herr… kansalainen, jos olen tuominnut teitä väärin, toivon teidän olevan kylliksi jalomielisen antaaksenne minulle anteeksi. Minä… minä emmin lausua ilmi ajatukseni teidän… teidän huolenpidostanne, teidän ystävällisyydestänne.»
»Empikää edelleenkin. Lauseihin kuluu aikaa, eikä meillä ole sitä hukata.»
Hän avasi matkalaukun. »Tässä, kansalainen, ovat vaatteet, joihin puettuna te matkustatte.» Hän veti muutamia esille. Tyttö perääntyi, kasvot tulipunaisina.
»Nuo, nuoko! Mahdotonta!»
»Oh, ei mahdotonta. Ei ollenkaan mahdotonta. Hiukan hankalaa ehkä. Mutta toivoakseni se vaikeus on voitettavissa. Kun tutkitte näitä vaatteita, niin salaisuus, kuinka ne puetaan ylle ja kuinka niissä ollaan, häviää vähitellen.»
»Niin, mutta siinä ei vaikeus olekaan. Te ymmärrätte minua tallallanne väärin.»