»Kiitos, oivallisesti, kansalainen edusmies.»
»Älähän vastedes nuku ihan niin hyvin. Minä en pidä myöhästymisestä enkä nuorista miehistä, jotka vastahakoisesti lähtevät vuoteistaan. Aamiaisesi on kylmä, ja hevosia jo valjastetaan. Me lähdemme kymmenen minuutin päästä. Koetahan olla valmis.»
He matkustivat koko sen päivän vimmatulla vauhdilla, pysähtyen vain kahdesti ruokailemaan, levähtämään ja hevosia vaihtamaan, niin että he iltamyöhällä olivat tulleet ajaneeksi satakunta kilometriä ja yöpyivät Chåtillon-sur-Laingin kylään Orléannaisissa. Täällä uudistui edellisen yön kokemus. Taaskin Chauvinière osoitti miltei liioiteltua kunnioitusta, taaskin hän rupatteli sujuvasti ja hupaisesti ikäänkuin pannakseen näkyville kaikki sielunsa jalokivet huikaistakseen ja hurmatakseen seuralaisensa. Tyttö suli hiukan. Oli tosiaan mahdotonta pysyä viileän eristyneenä näin suuren hyvänsuopeuden hehkussa. Kerran tai kahdesti, kun hän äkkiä nosti katseensa, hän huomasi kansanedustajan silmien tähystelevän häntä. Ne kääntyivät heti poispäin, ja sudenilme, jonka hän ehti havaita hänen kasvoillaan, peittyi heti ikäänkuin naamioon. Mutta vaikutelma siitä jäi hänen muistiinsa ja herätti äkillisen kuvaamattoman pelon, samanlaatuisen kuin se oli, jonka hänen silmänsä olivat nostattaneet Conciergeriessa.
Chauvinière joi ehkä hiukan liiaksi sinä iltana ja sen seurauksena hellitti hiukan itsehallintaohjaksia. Hänen avatessaan neitoselle oven tämän lähtiessä ja toivottaessaan hyvää yötä oli virnistys hänen kasvoillaan ja silmien nälkäinen palo selvästi havaittavissa. Niin suuren pelon ne herättivät neitosessa, että hän lukittuaan ja salvattuaan oven heittäytyi täysin puettuna vuoteellensa herkän valppaana, ennen päivänkoittoa melkein ollenkaan nukkumatta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, mikä olisi oikeuttanut hänen sielunsa värähtelyt, ja kun hän saapui aamiaiselle, odotteli edusmies häntä niin säädyllisen mallikelpoisena esiintymisessään, että tyttö taaskin kyseli itseltään, eikö hänen mielikuvituksensa viime yönäkin ollut häntä pettänyt.
Kaiken päivää se kysymys askarrutti häntä vaunujen keinuessa ja tanssiessa huimaavaa vauhtiaan ja Chauvinièren puolittain torkkuessa nurkassaan melkein epäkohteliaan välinpitämättömänä matkatoveristaan. Se kysymys askarrutti yhä hänen mieltään, kun heille kello viideltä iltapäivällä vajaan kilometrin päässä Loiren varrella sijaitsevasta La Charitén kylästä sattui äkillinen ja odottamaton keskeytys akselin nastan katketessa, jolla tapauksella ilman kyytipojan valppautta olisi saattanut olla vakavammatkin seuraukset.
Chauvinière astui vaunuista kamalasti noituen. Hänen aikomuksensa oli ollut sinä iltana päästä Neversiin puhuakseen siellä yleisen turvallisuuden komitean kokouksessa ja järjestää niin, että hän seuraavana aamuna saattaisi lähteä tarkastukselleen. Siitä suunnitelmasta hänen täytyi nyt luopua ja tyytyä sellaiseen hökkeliin, joka La Charitélla olisi tarjottavana tälle kansanvaltaiselle hekumoitsijalle.
Mutta kun he olivat tallustaneet mutaista tietä pitkin kylään, tapasivatkin he siellä oivallisen majatalon, missä heille tarjottiin illallinen hyvässä yläkerran huoneessa. Sen kummaltakin sivulta avautui ovi makuukammioon. Ennenkuin tunti oli kulunut heidän saapumisestaan, kattoi viinikauppias komean rouvansa kera pöydän, jolle tuotu illallinen oli erinomainen, eivätkä he säästelleet vaivojaan ansaitakseen kiitosta ja tunnustusta suurelta pariisilaiselta, joka, heidän omia sanojaan käyttääksemme, oli heidän matalaa majaansa kunnioittanut.
Hyvin silavoitua salvokukkoa syötäessä Chauvinière lausui sihteerilleen:
»Tästä minä päättelen, että täällä teidän Nivernaisissanne on vielä jäljellä paljon aristokraatteja.»
»Teidän tuli olla siitä kiitollinen, koska senvuoksi olette saanut hyvän illallisen.»