Sitten hän, huomattuaan esiintymisellään ja ja ylen kiivaalla puhetavallaan voittaneensa takaisin paljon vastikään hetkeksi menettämäänsä alaa, poistui äkkiä ja teatraalisesti.
Kuinka aiheellinen heidän varoituksensa Corbigny de Corbalista oli ja kuinka paljon häntä kunnioitettiin ja rakastettiin, siitä hän tiedustellessaan pian sai yllin kyllin vakuuttavia todistuksia kaupungissa. Tämä ärsytti häntä, ehkä liian paljon. Sellainen asiaintila tällaiseen aikaan osoitti hänelle, kuinka sikeästi Poussignot halusi nukkua, kuinka sukoileva tämä Nivernaisin maakunnan pieni kaupunki rohkeni mieleltään olla. Kaiken ikänsä Chauvinière oli vihannut mielistelyä. Kun hän älykkäänä miehenä ei tuntenut tyytyväisyyttä itseensä, inhosi hän tyytyväisyydentunnetta havaitessaan sitä muissa ja yritti musertaa sen, missä ikinä sitä tapasi. Hän musertaisi sen täällä Poussignotissa sen luottavimmassa ilmenemismuodossa, nimittäin entisen varakreivi Corbalin persoonassa. Jos isänmaallisuus tähän asti tulkittuna oli niin laaja käsite, että Corbal saattoi mukavasti ja turvassa viihtyä sen puitteissa, niin sitten Chauvinièren oli keksittävä, kuinka voisi supistaa isänmaallisuuden niin ahtaaksi, että Corbal ei sen piiriin mahtuisi. Mutta kun hän ei halunnut lietsoa jalkojensa alla kyteviä vastavallankumouksellisia hiiliä ilmiliekkiin, ryhtyi hän varovaisesti työhönsä. Ja hän aloitti tutkimuksensa käymällä Corbalin luona.
KUUDES LUKU
Corbalin sukulinna oli vankka, vaatimattoman näköinen rakennus viinitarhojen keskellä mäenrinteen puolivälissä kaupungin yläpuolella, kohoten harmaana ja hiukan ränsistyneenä neliömäisen pihan sivustoilla pyöreine luisukattoisine kulmatorneineen.
Sisällä kansalainen edustaja tapasi samaa vankkaa vaatimattomuutta haalistuneiden koristusten tehostamana, jotka jo aikaa sitten olisi pitänyt uudistaa, ja kuluneine huonekaluineen, joista suuri osa jo aikoja olisi pitänyt panna pesään. Että tämä vaatimattomuus esiintyi Corbalin elämäntavoissakin, selvisi Chauvinièrelle, kun hän saatettuna laajaan kiviseen keittiöön tapasi siellä isännän aterialla huonekuntansa kanssa, jota hän aivan yksinkertaisesti nimitti »perheekseen». Nämä olivat hänen vanhanpuoleinen isännöitsijänsä Fougereot, viimemainitun vaimo ja heidän kaksi tukevaa poikaansa sekä lihava hauskannäköinen nuori nainen, jolla oli kaunissointuinen nimi Filomène ja joka oli vastuussa köyhtyneen aatelismiehen kotoisesta mukavuudesta. Corbal itse, kolmikymmenvuotias mies, soveltui ympäristönsä puitteisiin kuin sitä varten luotu. Puvultaan hän oli melkein kuin talonpoika, arvokkuudeltaan ja ryhdiltään herrasmies, kun taas hänen puheensa ja kasvonsa, korkea otsansa ja tummat, kaihoisat silmänsä muistuttivat oppineesta ja runoilijasta.
Syntyneenä köyhtyneelle tilalle hän oli alistunut osaansa turhitta tuskitteluitta. Hän ei ollut koskaan käynyt hovissa eikä missään toimessa palvellut kuningastaan, mutta varhaisesta nuoruudesta asti hän oli antaunut noin puolentoistasadan hehtaarin suuruisten tilustensa viljelemiseen, ohjaten töitä ja tarpeen tullen itsekin auttaen kylvämisessä ja elonkorjuussa, viininsä ja öljynsä pusertamisessa ja oman viljansa puimisessa kuin halpa-arvoisin arentimies.
Kun kuningasvalta kukistui vuonna 1792 syksyn lehtien karistessa, moittivat hänen säätynsä miehet häntä siitä, että hän kuului niihin, jotka eivät olleet tehneet mitään sen tukemiseksi, mikä olikin totta. Sillä kun feodalijärjestelmä poti kuolinkamppailuaan ja joukko lähiseudun aatelismiehiä saapui vaatimaan häntä täyttämään velvollisuutensa, niinkuin he sen käsittivät, kehoittaen häntä liittymään kuninkaansa lippujen alle, oli monsieur Corbigny de Corbal lyhyesti esittänyt valtiollisen vakaumuksensa näillä sanoilla:
»Hyvät herrat, kuningas ei ole missään muussa vaarassa kuin ehkä siinä, jonka te hänelle luonette. Vastustamalla kansakunnan oikeutettuja vaatimuksia te syöksytte perikatoon. Panemalla yhtäläisyysmerkin valtaistuimen ja teidän oman vastustuksenne välille te tuhoatte sekä valtaistuimen että itsenne.»
Kun tätä vastausta laajalti kerrottiin, lisääntyi se kunnioitus ja suosio, jota hän maaseudulla nautti. Luonto ei ollut turhaan antanut hänelle noita silmiä, jotka oli tehnyt kaihoisiksi se, mitä hän havaitsi asiain ytimessä katseensa sinne tunkeutuessa.
Hän nousi nyt ottamaan vastaan vierastaan arvokkaan kunnioittavasti, missä ei ollut jälkeäkään hänen huonekuntansa muissa jäsenissä havaittavaa levottomuutta. Hän oli kookas ja sirorakenteinen, ja hänen itsehillintänsä ja kohteliaisuutensa olivat sellaiset, että ne pakottivat vastakohteliaisuuteen jokaisen, joka ei ollut toivottoman raaka. Chauvinière ei kuulunut näihin, ja senvuoksi hän melkein omaksi hämmästyksekseen tunsi entisen aatelismiehen herttaisen henkilöllisyyden lumousta.