»Tulonne on minulle yllätys, kansalainen», virkkoi Corbal. »Näin koruttomasti minä en haluaisi ottaa vastaan hallituksen edustajaa.»
»Minä edustan sellaista hallitusta, kansalainen, joka ei välitä juhlallisuudesta», vastasi Chauvinière, mutta paljoa vähemmän mielevästi ja pontevasti kuin tavallista.
»Minkään hallituksen ei koskaan tulisi ihan niin menetellä.» Corbalin erikoisen herttainen hymy vaimensi kaiken närkästyksen, jonka hänen eroava mielipiteensä muuten olisi voinut herättää. »Hallitukset ovat asetetut hallitsemaan; menestyksellisesti hallitakseen niiden tulee herättää kunnioitusta, ja juhlallisuus on kunnioituksen luonnollinen ilmaisu. Ihmiset eivät alennu kunnioittamalla sitä, mikä itsessään vaatii kunnioitusta. Päinvastoin se korottaa heidän arvoaan.»
Chauvinière kohotti väkisinkin kulmakarvojaan. Salliko tuo entinen aatelimies, kummeksui hän, itselleen jotakin sellaista peitettyä ivaa, jota edustaja itse niin vapaasti käytteli ja josta hän salaa niin suuresti nautti?
»Filosofi!» virkkoi hän, melkein hiukan irvistäen.
»Se on liian suuri sana minua kuvaillaksenne, kansalainen. Minä olen elänyt kauan yksinäni; ja siksi olen ikävystymistä karkoittaakseni opiskellut melkoisen paljon. Mutta minä pidän teitä seisomassa. Ettekö tahdo ottaa osaa ateriaamme?» Hän pani tuolin esille. »Te havaitsette pöytämme tasavaltalaisen vaatimattomaksi.»
»Juuri niinkuin olla pitääkin», sanoi Chauvinière, joka inhosi tasavaltalaista vaatimattomuutta ja päivittäin kiitti Jumalaa vallankumouksesta, joka oli tuonut elämän mehevät herkkupalat hänen helposti saatavikseen. Hän istuutui. Filomène tarjosi hänelle leipää ja savustettua liikkiötä, jotka hän havaitsi laadultaan oivallisiksi, ja Corbal itse kaatoi hänelle viiniä, joka ei juuri jättänyt toivomisen varaa. Ei tämä »vaatimaton ateria» sittenkään ollut ihan mahdottoman tasavaltalainen.
Corbal palasi tuolilleen. »Minulle, kansalainen edusmies, minun matalalle majalleni tuottaa suurta kunniaa teidänlaisenne mainehikkaan konventinjäsenen vierailu.»
Taaskin välähti Chauvinièren mielessä aavistus, että hänestä tehtiin pilaa. Hänen läpitunkevat silmänsä tähystelivät aatelismiestä. »Ettekä te ole laisinkaan utelias tietämään sen syytä?»
Corbal hymyili täysin levollisena. »Te olette minun vieraani, kansalainen. Minun ei tule kiusata teitä kysymyksillä. Te sanotte minulle milloin itse suvaitsette, millä tavoin minulla on kunnia teitä palvella.»