»Te haluatte imarrella minua, kansalainen.»
Chauvinièren viimeinenkin epäilys siitä, että tuo mies rohkeni salaisesti hänelle nauraa, häipyi nyt. Mutta hän ei ollut siitä välittävillään. Hän oli ajatellut jotakin muuta. Lause, jolla hän oli soimannut Poussignotin vallankumouskomiteaa, muistui äkkiä hänen mieleensä ja hän laukaisi sen isännälleen.
»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan; ja ken herjaa luontoa, ei ole hyvä tasavaltalainen, koska tasavaltalainen järjestelmä perustuu luonnonlakeihin. Siksipä sanonkin, että asia merkitsee hyvin paljon.»
He eivät ottaneet näitä sanoja vakavalta kannalta. Vanha Fougereot johti naurua, johon hänen poikansa yhtyivät. Corbalkin hymyili, kun taas Fougereotin vaimo viekkaasti kysäisi edusmieheltä, oliko tämä itse naimisissa.
»Minä en ole. Mutta minun suhteeni on syitä…» Hän korosti sanojaan merkitsevästi, haluten heidän ymmärtävän, että hän oli täysin vakavissaan. Mutta he nauroivat entistä sydämellisemmin.
»Entä ne syyt sitten?» kysyi omenanaamainen rouva leikkiä laskien.
»Syytkö?» Hän vilkaisi kysyjään. »Minä olen vihkiytynyt velvollisuuksilleni. Ne eivät jätä tilaa hellemmille siteille.»
He alkoivat käsittää, ettei hän puhunut leikkiä, ja Corbal riensi vaihtamaan puheenaihetta. Että Chauvinière sen salli, johtui siitä, että hän tarvitsi aikaa miettiäkseen sitä pirullisen häijyä tuumaa, joka oli hänen päähänsä pälkähtänyt.
Hän mietti sitä yhä, kun hän lopetettuaan vierailun, joka muina aikoina olisi näyttänyt omituisen aiheettomalta, verkalleen asteli mäkeä alaspäin Poussignotiin; ja hän hymyili tiukkahuulista häijyn tyydytyksen hymyä aikeelle, joka oli hänenlaisensa sielutieteilijän ja huumorintajuisen filosofin arvoinen.
»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan.» Tätä uutta evankeliumia hänen oli saarnattava, ja jos hän vähääkään tunsi aatteen voimaa, olipa se kuinka järjetön tahansa, vallankumouksellisessa Ranskassa — varsinkin kun sitä joku arvovaltainen mies julisti, — niin ei ollut epäilystäkään sen menestyksestä.