Kaksi santarmia, jotka saapuivat — mistä, sitä ei neitonen tiennyt — ilmestyi äkkiä hänen eteensä.
»Entinen Montsorbier», sanoi toinen heistä, laskien kätensä madamen vaipuneelle olalle.
Mademoiselle de Montsorbier, joka tämän kerran menetti ryhtinsä eikä sielullisessa hädässään kyennyt järjestämään kuohuvia ajatuksiaan yhtenäiseksi lauseeksi, virkkoi:
»Mutta hänhän on minun äitini! Tässä on sattunut jokin erehdys… Hän ei voi lähteä ilman minua. Näettehän, kuinka heikko hän on. Minun nimeäni ei mainittu… Se unohdettiin… Käsitättehän, että se unohtui… Sanokaa niille, että se erehdyksestä unohtui! Sallikaa minun lähteä hänen mukaansa!» Näin vierivät sanat sotkuisena virtana hänen huuliltaan.
Mies katsoi häneen jurosti, epäröiden, alahuuli lerpallaan. Hänen päänsä vaipui. »Ei kuulu meihin.» Hän ravisti kreivitärtä, joka oli vain puoliksi tajuissaan. »Teidän pitää tulla meidän mukaamme, kansalainen.»
»Mutta saanenhan minä lähteä hänen kanssaan? Saanenhan minäkin tulla?»
»Niin ei ole määrätty.»
Mademoiselle de Montsorbier väänteli käsiään. »Mutta voittehan te selittää tuomioistuimen edessä!»
»Hm, pyh! Mikä kiire teillä on pääkallovasua haistelemaan? Kyllä teidänkin vuoronne pian tulee, kansalainen. Autahan, Gaston.»
Yhteisvoimin kiskoivat molemmat miehet kreivittären pystyyn, ja puoliksi kantoivat, puoliksi taluttivat hänet pois. Tyttö hyökkäsi heidän peräänsä.