»Saanen kai minäkin tulla, enkö minä saa? Enkö minä…?»
Tölmäys vatsaan erään vartijan kyynärpäästä salpasi hänen hengityksensä ja heitti hänet horjuen taaksepäin. »Totta tosiaan! Sinä olet hiton itsepäinen! Sinä, likka, olet oikea kiusankappale!»
Neitonen horjui puiselle tuolille, jolta kreivitär oli lähtenyt, löi jalkansa sen syrjää vasten ja pikemminkin lysähti sille kuin istuutui.
»Äiti!» huohotti hän ääneensä, sittenkun jälleen kykeni puhumaan.
»Äiti!»
Hän istui kalpeana, jäykässä, kyyneleettömässä murheessa, pitkät, hienot kädet polvien välissä.
Juuri näin oli kuukausi sitten hänen isänsä heiltä riistetty, viety tuomiolle; ja siitä asti oli hänen asianaan ollut lohduttaa ja tukea äitiään. Nyt oli hänen äitinsäkin viety, jopa yksinään, tuo hento, kaikessa avuton nainen, joka ei ollut koskaan ennen jäänyt yksin. Hän ei tulisi takaisin. Kukaan haastetuista ei koskaan palannut; harvat olivat ne, perin harvat, jotka välttivät giljotiinin viileän hyväilyn ja pääsivät vapauteen.
Miksi hänet oli jätetty? Miksi hänet oli kielletty loppuun asti jatkamasta sitä ainoaa hyödyllistä tehtävää, joka hänellä elämässä oli? Mitä hänellä nyt oli jäljellä?
Ääni puhui hänen olkapäänsä vieressä, terävä, tyyni ääni, ei epämieluinen, vaikka melkein ivallisen kimeä.
»Tämä on se nuori nainen, joka kaipaa huomiotanne, kansalaiset. Te näette hänen raukeutensa, hänen luonnottoman kalpeutensa, hänen tyhjään tuijottavan katseensa. Täyttäkää tehtävänne. Minun asiani ei ole määrätä, ei edes antaa teille vihjauksia; teidän itse on tutkittava.»
Tyttö kääntyi puoliksi, vilkaisten ylöspäin; uhmaa, sisua ja säikähdystä yhtyi hänen katseessaan, ikäänkun hän olisi satimeen joutunut villieläin, joka äkkiä näki pyydyksensä virittäjän edessään. Hän kohtasi Chauvinièren vaaleat silmät, nuo läpitunkevat, ilkkuvat silmät, joita hän oli oppinut vihaamaan, vieläpä pelkäämäänkin, vaikkei ylpeässä nuoressa elämässään ollut ennen mitään pelännyt.